Suomessa vapaaehtoistoiminnan rakenteita ja tilastoja tutkiessa huomaa, että maahanmuuttajien osuus vapaaehtoistoiminnassa on aliedustettu. Osallistumattomuus on seurausta useiden yhteiskunnallisten ulottuvuuksien ja tekijöiden ”törmäyksestä”.  Sosiaalipääomansa (osittain) menettäneinä yksilöinä maahan muuttaneiden olisi hyödyllistä osallistua vapaaehtoistoimintaan uuden yhteiskunnallisen verkoston rakentamiseksi. Keskityn tässä kuitenkin osallistumisen hyötyjen sijaan osallistumattomuuden todellisiin syihin, sillä emme voi erottaa maahanmuuttajien vähäistä osallistumista vapaaehtoistoimintaan heidän omasta alkuperäisestä yhteiskunnallisesta profiilistaan ja Suomen olosuhteista maahanmuuttokeskusteluineen. Maahanmuuttajien osallistumattomuus vapaaehtoistoimintaan johtuu yksilöllisten ja kulttuurillisten syiden lisäksi myös olosuhteista ja maahanmuuttajien yhteiskunnallisten ryhmittymien syntymisestä.

Vapaaehtoistoiminta  

Vapaaehtoinen tekee “omassa yhteisössään” annettua työtä saamatta tai odottamatta palkkiota. Mielestäni vapaaehtoistoiminta jakaantuu pääosin kolmeen ryhmään: humanitäärinen, luonnonsuojelullinen ja eläinten oikeuksiin liittyvä vapaaehtoistyö.  Vapaaehtoistoimintaan osallistutaan joko itsenäisesti tai virallisten yhdistysten toiminnan ja ohjauksen alla. Vapaaehtoistoiminnan tarkoituksena on tarjota apua hädässä oleville sekä poistaa syyt, joista nämä hädät johtuvat. Suomen Pakolaisavun pakolaistaustaisille maahanmuuttajille tarjoama apu heikon työllisyyden parantamiseksi toimii hyvänä esimerkkinä. Vapaaehtoistoiminnan luonne perustuu omaan valintaan ja näin ollen siitä tulee olennainen osa ihmisen sosiaalisen pääoman kasvattamisessa uudessa maassa.

Puhuttaessa maahan muuttaneiden osallistumisesta vapaaehtoistoimintaan täytyy kuitenkin muistaa, etteivät maahanmuuttajat välttämättä omaa samankaltaista ymmärrystä vapaaehtoistoiminnasta. Vapaaehtoisuus toimintana on historiallisesti kohtalaisen uusi ja myös hyvin länsimainen konsepti, jonka juuret perustuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Pierre Ceresole ja Hubert Parris aloittivat kansainvälisen vapaaehtoistoiminnan sodasta vahingoittuneen kylän uudelleen rakentamiseksi.

Kulttuurillisen ja sosiaalisen pääoman hankinta vapaaehtoistoiminnan motiivina

Kulttuuri on kaikki, mitä ihminen on tuottanut (ja tuottaa) tuhansien vuosien aikana. Ihmisen kulttuuri tarkoittaa ihmisen älyllistä identiteettiä. Vaikka eri kulttuurien rakenteet ovat samankaltaisia, eivät ne kuitenkaan ihmisten keskeisissä realiteeteissa ole yhtäläisiä. Ihmiskunta koostuu yhteiskunnista ja yhteiskunnat eri yhteiskuntaluokista, joilla on omat kulttuuriset ja sosiaaliset koodinsa. Nämä kulttuurilliset ja sosiaaliset koodit tunnetaan myös toisella nimellä: kulttuurillinen ja sosiaalinen pääoma. Nämä ovat nykyisten sosiaalitieteiden keskeisiä termejä yhdessä taloudellisen pääoman kanssa. Jokaisen ihmisen identiteetti koostuu hänen suhteestaan omaan yhteiskunnalliseen luokkaan, kulttuuriin ja keskeisiin sosiaalisiin verkostoihin.

Kun maahanmuuttajiea motivoidaan osallistumaan vapaaehtoistoimintaan, puhutaan usein kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman uudelleen hankkimisesta vapaaehtoistoiminnan avulla. Tässä on mielestäni ajatusvirhe, sillä kulttuurinen pääoma on se, mitä henkilö omaa syntymänsä tai ympäristönsä kautta: tieto, taito, äly, kokemukset ja suhteet. Tämä kattaa kaiken, joka ei ole rahallista, mutta voidaan hyödyntää yhteiskunnallisten siteiden luomiseksi ja toimeen tulemiseksi. Sosiaalisella pääomalla tarkoitetaan taas verkostoja ja suhteita, joita on luotu tai joiden sisälle on synnytty. Kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman yhdistämisen yhteydessä voidaan puhua myös symbolisesta pääomasta, eli yksilön roolista yhteiskunnassa ja siitä, mitä hänen olemassa oloonsa liittyvät taidot, tieto, kokemukset ja verkostot todellisuudessa symbolisoivat. (Pierre Bourdieu ja Jean-Claude Passeron)

Ihmiset menettävät yleensä osittain tai kokonaan sosiaaliverkostonsa ja pienen osan kulttuurillisesta pääomastaan, kun he muuttavat uuteen maahaan. Se, kuinka paljon yksilö menettää kulttuuri- tai sosiaalipääomastaan riippuu siitä, miksi on hän alun perin muuttanut. Kahden lapsen äidillä, joka on menettänyt miehensä lisäksi koko sukunsa sodassa, ei välttämättä ole enää jäljellä laajoja sosiaalisia verkostoja, mutta kulttuurillinen pääoma säilyy entisellään uudessa elämässä. Ihmisellä, joka on tullut opiskelemaan, sekä kulttuurillinen pääoma että sosiaaliset verkostot pysyvät usein samana (ellei hän päätä jäädä uuteen maahan), mutta hän rakentaa myös uusia suhteita ja verkostoja.

Mielestäni sekä maahanmuuttajien että paikallisten kohdalla vapaaehtoistoimintaan osallistumisesta puhuttaessa täytyy ottaa huomioon heidän valmiutensa osallistumiseen ennen kuin tehdään mitään johtopäätöksiä siitä, mikseivät jotkut osallistu vapaaehtoistoimintaan tarpeeksi tai ollenkaan. Suomalaisten on helpompi osallistua vapaaehtoistoimintaan, jos vain aika ja aito kiinnostus riittävät. Maahanmuuttajien kohdalla asia on monimutkaisempi, sillä maahan muuttaneilla on oman yhteiskuntaluokkakulttuurinsa lisäksi myös kotimaansa yleinen kulttuuri vahvistuneena uudessa maassa. Maahanmuuttajien kohdalla voi olla hankalampi ymmärtää, mikseivät he osallistu vapaaehtoistoimintaan, vaikka se tarjoaisi heille paljon mahdollisuuksia tutustua suomalaiseen yhteiskuntaan, tunnistaa omat vahvuutensa ja saada uusia ystäviä. Vapaaehtoisuuden sijaan moni turvautuu omaan pieneen yhteisöönsä ja on onnellinen siinä. Alla on taulukko, jossa selitän oman käsitykseni mukaan, mikä määräilee yksilön valmiutta osallistua vapaaehtoistoimintaan. Ajatukseni tässä taulukossa pohjautuu yhteiskunnalliseen tietoisuuteen sekä yksilön kotimaan kulttuurilliseen pääomaan:

 

Suomeen muuttaneiden yhteiskunnalliset rakenteet

Suomessa on ihmisiä ympäri maailmaa, mutta suurimmat maahanmuuttajaryhmät koostuvat venäläisistä, virolaisista, somalialaisista sekä Lähi-idästä ja Kauko-Aasiasta tulleista ihmisistä. Vapaaehtoistoimintaan liittyviä otsikoita tutkiessani huomasin, että monissa tutkimuksissa näkyy tietämättömyys Suomen maahanmuuttajavähemmistöjen kulttuurijuurista ja siitä, millaisista yhteiskunnista maahanmuuttajat ovat tulleet. Usein maahanmuuttajia koskevissa tutkimuksissa turvaudutaan anglosaksisissa maissa tehtyihin tutkimuksiin. Tämä ei mielestäni voi auttaa meitä ymmärtämään, miksi Suomeen muuttaneet eivät osallistu vapaaehtoistoimintaan. Suomen olosuhteet ovat ainutlaatuiset, eikä niitä voida verrata esimerkiksi Iso-Britannian tai Pohjois-Amerikan realiteetteihin.

Suuri osa Suomessa asuvista maahanmuuttajista ovat tulleet kulttuureista, joissa vallitsee “kollektiivinen yhteiskuntamalli”, jossa yksilön, yksikön ja yhteisön asemat ovat eri järjestyksessä kuin suomalaisessa yhteiskunnassa. Miehen ja naisen roolit näissä yhteiskunnissa vaihtelevat kulttuuri- ja ympäristövaikuttajien mukaan. Suomeen tultuaan monet kohtaavat jotain uutta, mitä he eivät ole nähneet ennen. Erityisesti Lähi-idästä tulleiden kohdalla tapahtuu yleensä ns. ”kulttuurishokki”. Usein maahan muuttaneiden vapaaehtoisuudesta puhuttaessa tulee vastaan se, ettei ole selvää millaisista ikä- tai kulttuuriryhmistä puhutaan. Sen sijaan keskitytään vapaaehtoistoiminnan hyötyihin ― ei sen todelliseen merkitykseen yksilön elämässä.

Voimme kyseenalaistaa vapaaehtoistoiminnan osuutta uuden sosiaalipääoman hankkimisessa. Useat Suomeen muuttaneet elävät hyvin riippuvaisina alkuperäisen kotimaansa elämäntavoista. Toisin sanoen, uudessa maassa suuri osa yksilöistä etsii tutulta ja turvalliselta tuntuvaa asemaa ja ryhmää. Tätä kuvaa samaa aluetta jakavien lähentyminen uudessa maassa, vaikkeivät he olisi kotimaassaan missään tekemisissä toistensa kanssa (ukrainalaiset, puolalaiset ja venäläiset; turkkilaiset ja kreikkalaiset; armenialaiset ja kurdit).

Yhteiskuntaluokkien näkökulmasta maahanmuuttajat voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin, jotka eivät ole pysyviä vaan sosiaalisesti liikkuvia ajan kuluessa (esim. pakolaisena tulleesta voi myöhemmin tulla yrittäjä, työntekijä tai opiskelija). Maahanmuuttajat astuvat suomalaiseen yhteiskuntaan useassa eri muodossa: osa pakolaisina, osa työntekijöinä, osa jo valmiiksi yrittäjinä, osa opiskelijoina, jne. Kaikki eivät käy läpi samoja prosesseja. Suurin osa oppii kuitenkin suomea ja asioi suomalaisten kanssa työ-, opiskelu- tai yrittäjyysmerkeissä. Pieni osa maahan muuttaneista jää kuitenkin yhteiskunnan ulkopuolelle, joko omista valinnoistaan johtuen tai aikaisemmin tehtyjen valintojen seurauksena. Esimerkiksi jotkut 1990-luvulla tulleista maahanmuuttajista eivät osaa edelleenkään suomea kunnolla. Tämä johtuu maahanmuuttajien yksilöissä tai yhteisöissä näkyvästä ilmiöstä: Ajatuksesta, että he palaavat jonain päivänä kotimaahansa, joten paikallista kieltä ei tarvitse opiskella.

Täytyy myös muistaa, että monet, jotka eivät osallistu vapaaehtoistoimintaan, ovat ensimmäisen asteen tai sukupolven maahanmuuttajia, jotka pitävät kiinni yhteiskunnallisista tottumuksistaan, vaikka olisivatkin teknisesti sopeutuneita suomalaiseen yhteiskuntaan. Suomeen on vasta syntymässä toisen sukupolven maahanmuuttajia, joissa on mielestäni suuri potentiaali vapaaehtoiseksi tulemisesta. Tähän asti vapaaehtoistoiminnoissa tapaamieni ihmisten joukossa ei ole ollut yhtään ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajaa, vaan jompikumpi vanhemmista on aina ollut suomalainen.

Miksi maahanmuuttajat eivät osallistu vapaaehtoistoimintaan?

On useita syitä miksi maahanmuuttajat eivät osallistu vapaaehtoistoimintaan, mutta voimme jakaa ne pääosin kahteen ryhmään:

  • Maahanmuuttajiin liittyvät syyt
  • Suomen yhteiskunnallisesta realiteetista johtuvat syyt
Maahanmuuttajiin liittyvät syyt

Vapaaehtoistoiminta ei ole tunnettua

Kuten aikaisemmin mainitsin, konseptina vapaaehtoistoiminta on länsimainen ja se on monelle tuntematon siinä muodossa, miten se on Suomessa esillä. Suomessa monen vapaaehtoisorganisaation ajamat asiat tapahtuvat muissa maissa hiljaisella yhteiskunnallisella sopimuksella, kansalaisten omasta aloitteesta (esimerkiksi katueläinten ruokkiminen ja ruuan vieminen kodittomille). Monissa kollektiivisissa kulttuureissa on yksilön tehtävä jakaa leipänsä köyhien ja muiden avun tarpeessa olevien kanssa. Suomen kaltaiseen hyvinvointivaltioon tultuaan maahanmuuttaja ei välttämättä heti ymmärrä vapaaehtoisuuden tarjoaman potentiaalin suuruutta. Vapaaehtoistoiminnan yhteiskunnallinen rooli ja sen yksilölle tarjoama potentiaali ovat yksinkertaisesti tuntemattomia useille maahanmuuttajille.

Omien etujen etusijaisuus

Suuri osa ihmisistä on seuraajia, eivät kyseenalaistajia. On optimistista odottaa, että ihmisillä olisi automaattisesti motiivi osallistua vapaaehtoistoimintaan. Sama pätee myös maahanmuuttajiin. Toimeentulo, koulutus ja perhe ovat maahan muuttaneidenkin kohdalla elämän keskeisiä asioita ja ajattelu näiden ulkopuolella on monelle vaikeaa. Ihmiset rakentavat myös sosiaaliset verkostonsa näiden keskeisten asioiden kautta, joten monelle voi kuulostaa erikoiselta laittaa aikaansa ja energiaansa johonkin, mistä ei saa mitään taloudellista etua.

Vapaaehtoistoiminnan turhaksi kokeminen

Jotkut ajattelevat, ettei vapaaehtoisaktiviteettien avulla saa konkreettisia tuloksia. Jotkut pitävätkin vapaaehtoistoimintaa turhana ja ajanhukkana. Yhteiskunta muokkaa yksilöitä niin, että heistä tulee yksiulotteisia, eivätkä he kykene ajattelemaan sen enempää kuin heille on opetettu. Näille ihmisille ei kuitenkaan ole selvää, ettei vapaaehtoistoiminnan pääaiheena ole saada aikaan äkillistä muutosta, vaan herättää inhimillisyyttä ihmisissä, luoda planetaarista identiteettiä ja muistuttaa meidän paikastamme luonnossa, jne.

Heikko kielitaito ja integraation taso

Suomessa on vasta meneillään toisen sukupolven ”ulkomaalaisuus”, joten on hyvin subjektiivista odottaa maahanmuuttajilta ylimääräistä intoa osallistua vapaaehtoistoimintaan, kun he eivät ole vielä edes löytäneet paikkaansa Suomessa. Esimerkiksi ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajien lasten kohdalla tilanne on toisenlainen. He osaavat suomea jo täydellisesti ja heillä on paljon suomalaisia kavereita. Heillä on paremmat mahdollisuudet osallistua vapaaehtoistoimintaan kuin ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajilla.

Sosiaalinen isolaatio

Mielestäni syitä sille, että maahanmuuttajien osallistuminen vapaaehtoistoimintaan on heikkoa, ei voi ymmärtää ilman, että ymmärtää Suomen omaa ilmapiiriä sekä melkein kaikille yhteiskunnille yleiseksi tulleiden ns. ”epäterveiden” yhteiskunnallisten rakenteiden luonnetta. Sosiaalinen isolaatio sekä vieraantuminen ovat keskeisiä yhteiskunnallisia ongelmia ja itse asiassa oireita epäinhimillisistä sivilisaatioaktiviteeteista.

Toisaalta maailman epäoikeudenmukainen taloudellinen jakauma, jonka seurauksena poliittiset konfliktit, sodat, kansanmurhat, nälkä ja toisaalta globalisaatio, ilmastonmuutos, taloudellisten elinkeinomahdollisuuksien vähäisyys, paremman elämän toivo toisessa maassa tai yksinkertaisesti työ, opiskelu ja jopa rakkauden perässä muutto, ovat tuoneet ennalta toisilleen tuntemattomat kulttuurit yhteen. Tämä johtaa helposti syvään sosiaaliseen isolaatioon. Suomessa, varsinkin Helsingissä, on toisille hyvin vieraantuneita mutta rinnakkaisesti eläviä yhteisöjä, jotka eivät ole missään sosiaalisissa kosketuksissa toisiinsa ― tai suomalaiseen yhteiskuntaan ― työn ja koulutuksen ulkopuolella.

Suomen yhteiskunnallisesta realiteetista johtuvat syyt

Suomessa on huono osaaminen ja haluton asenne integraatioprosesseissa

Vaikka usein puhutaan monikulttuurisuudesta ja sen hyvistä puolista, yhteiskuntatasolla vaikutus ei aina ole positiivinen. Suomalainen yhteiskunta on vasta totuttelemassa ”muukalaisten” olemassaoloon. Sen lisäksi, kuten moni muukin pohjoiseurooppalainen yhteiskunta, suomalainen yhteiskuntakin on suljettu yhteiskunta, johon pääsemiseen tarvitaan useita ”hyväksymiskierroksia” monelta eri yhteiskunnalliselta taholta. Monellako suomalaisella miehellä on enemmän kuin yksi ensimmäisen sukupolven (miespuolinen) maahanmuuttajaystävä tai kaveri ja toisin päin? Montako maahanmuuttajataustaista hahmoa nähdään mediassa? Ei montakaan! Kaikki julkisuudessa olevat maahanmuuttajat ovat erityisen onnistuneita elämässään, korkeakoulutettuja tai he yksinkertaisesti poikkeavat kadulla liikkuvasta maahanmuuttajasta.

Media voisi tehdä hieman enemmän töitä ja näyttää vaikka tavallisia maahanmuuttajia, kuten ravintoloitsijoita, kauppiaita, myyjiä, yliopistossa työskenteleviä tutkijoita, lipuntarkastajia, jne. Sen sijaan ensin media tekee lämmittelykierroksia näiden yksittäisten hahmojen eteen, jotta kansa tottuu erilaisuuteen ja hyväksyy kyseiset ihmiset. Mutta muut maahanmuuttajat jäävät omaan realiteettiinsa yksin.

Näissä olosuhteissa maahanmuuttajien on hyvin hankalaa ryhtyä vapaaehtoiseksi. Kuitenkin ilmapiirin muututtua ja maahan muuttaneiden kotouduttua maahanmuuttajien osuus vapaaehtoisten joukossa varmasti kasvaa.

Pohtiessani maahanmuuttajien osallistumista vapaaehtoistoimintaan Suomessa huomasin, ettei asia ole yksiulotteinen. Maahanmuuttajia rohkaistaan osallistumaan vapaaehtoistoimintaan mm. sanomalla sen antavan yksilölle mahdollisuuden hankkia uutta kulttuurillista pääomaa ja rakentaa uusia sosiaalisia verkostoja. Olen sitä mieltä, ettei yksilöiltä häviä kulttuurinen pääoma minnekään (varsinkin näin pienentyneessä maailmassa), vaan riippuen muuton muodosta sosiaalinen pääoma (tässä tapauksessa kaikki sosiaaliset verkostot, joita on rakennettu elämän aikana ja joihin on synnytty)  häviää osittain tai kokonaan. Pohtiessani vapaaehtoistoiminnan rakenteita maahanmuuttajien kohdalla puhuin osallistumisen sijasta valmiudesta. Ylempänä oleva taulukko osoittaa, mitä tarvitsee, jotta voi osallistua vapaaehtoistoimintaan. Suomessa maahan muuttaneiden osallistumattomuus vapaaehtoistoimintaan johtuu yksilöllisten ja kulttuuristen syiden lisäksi myös suomalaisen yhteiskunnan rakenteista ja olosuhteista.

Teksti: Emreh Dogan