Värikkäitä paperilappusia lojuu pitkin lattiaa, pöydän alla köllöttelee valtavankokoinen pehmonoppa ja huoneessa olevat ihmiset tuijottavat kummastuttavalla tavalla elehtivää kanssaihmistä. Mitä oikein on meneillään?

Edellä kuvatulle kaaokselle on olemassa selitys. Kaikki alkoi helmikuussa 2018, kun aloitin Kansalaisareenan Jeesaan-hankkeessa sosionomiopintoihini kuuluvan harjoittelun. Harjoitteluni tavoitteena oli saada kokemusta erilaisten sosiaalialan menetelmien soveltamisesta. Tavoitteeni sopivat vallan mainiosti Jeesaan-hankkeen pyrkimykseen tuoda vapaaehtoistoimintaa toiminnallisten menetelmien kautta osaksi vantaalaisten lukioiden ja ammattioppilaitosten opintoja. Niinpä yhdistimme voimamme kevään ajaksi.

Kolme harjoittelukuukauttani opettivat minulle muun muassa sen, että asiat eivät välttämättä ole lainkaan niin kaoottisia kuin miltä ne ensisilmäyksellä vaikuttavat. Esimerkiksi edellä kuvatussa tilanteessa on meneillään täysin hallinnassa oleva Jeesaan-hankkeen kehittämän vapaaehtoistoiminnan pelin testaus. Kummallisella tavalla elehtiminen johtuu siitä, että pelissä tulee vastaan mitä monipuolisempia tehtäviä: vapaaehtoistoiminnan esittämistä pantomiimina, kuvailutulkkina toimimista, vapaaehtoisprojektin ideoimista tai erilaisten vapaaehtoistyön haastetilanteiden pohtimista.

Ensiaskeleet kohti legendaarista peliä

Kun oppilaitoksiin suunnatun vapaaehtoistoiminnan kurssin suunnittelu alkoi projektinvetäjän kanssa, luovuus puhkesi välittömästi kukkaan. Ideoita alkoi lennellä suuntaan jos toiseenkin. Erityisesti yhteen niistä rakastuimme ensisilmäyksellä: tehdään vapaaehtoistoiminnan peli! Mikä olisikaan sen tehokkaampi tapa saada opiskelijat osallisiksi oppimisesta ja yhdistellä erilaisia mahdollisuuksia ja menetelmiä? Eikä meille sitten ihan mikä tahansa peli kelpaa, tietenkin siitä tulee luokkahuoneen kokoisella pelilaudalla pelattava peli!

Puhkuimme intoa, ja kävimme ensitöiksemme ostamassa suuren pehmonopan. Pian huomasimme, että kattavan pelin kehittämiseen tarvittiin paljon muutakin kuin vain innostusta ja noppa. Tarvittiin visio siitä, mitä kaikkea haluamme pelissämme käsitellä ja miten sen käytännössä teemme. Tällaisen vision löytymiseen kului yllättävän kauan aikaa. Varsinkin meidän tilanteessamme, kun idean kimppuun oli hyökännyt kaksi yli-innokasta pelinkehittäjää.

Mistä tunnistaa innokkaan pelinkehittäjän?

Innokkaan pelinkehittäjän tunnistaa siitä, että tämä näkee mahdollisuuksia kaikkialla ympärillään. Kun kävelette rautatieaseman halki, tämä unelmoi pelilaudan rakentamisesta aseman tarjoamaan ympäristöön. Kun kävelette Tokmannille, lähes jokaiselle hyllyssä olevalle tuotteelle on mahdollista keksiä jokin käyttömahdollisuus pelissä.

Otimme tavaksi esittää toisillemme kysymyksen ”uhka vai mahdollisuus?”, kun päähämme pälkähti uusia, joskus vähän hullujakin ideoita. Innostuneen pelinkehittäjän tunnistaa siitä, että tämä näkee ympärillään uhkien sijasta mahdollisuuksia. Innostuneen pelinkehittäjän kädenjäljen taas tunnistaa siitä, että jossain vaiheessa pelin selkeys alkaa kärsiä siitä, kun jok’ikinen hullukin idea täytyy yrittää mahduttaa mukaan peliin. Silloin innostuneen pelinkehittäjän täytyy katsoa peiliin, niellä pettymyksensä ja laittaa osa loistavista ideoista takaisin takataskuun odottamaan seuraavaa pelinkehitysprojektia.

Ja sitten pelaamaan!

Totuuden hetki koitti, kun ensimmäinen virallinen testipeli pelattiin huhtikuussa Tikkurilan lukiolla. Vapaaehtoistoiminnan kurssille oli ilmoittautunut kymmenkunta opiskelijaa. Peliä pelattiin yhdellä kolmesta kokoontumiskerrastamme. Kun lukion opettaja kuuli ensimmäistä kertaa aikomuksestamme perehdyttää oppilaita vapaaehtoistoiminnan saloihin pelin kautta, kommentti oli: ”Voi kun joku kehittäisi pelin jokaisesta opiskeltavasta asiasta!”

Opiskelijatkin ottivat pelin riemuiten vastaan. Kurssiamme arvioitiin palautelomakkeissa muun muassa sanoilla ”cool kurssi”. Tästä teimme päätelmän, että peli ei voinut olla ainakaan täydellisen ”epä-cool”. Opiskelijat mainitsivat lisäksi, että pelin kautta oli hauskaa oppia ja että erityisesti toisten pelaajien näkemysten kuuleminen vapaaehtoistoimintaan liittyvistä asioista oli hyödyllistä.

Palautteen perusteella haluaisimme kehittää peliin vielä lisää haastetta ja tempoa. Peli jää siis kasvamaan ja kehittymään, vaikka harjoitteluni pian päättyykin. Syksyyn mennessä peli on ajatuksena saada Jeesaan-hankkeen nettisivuille, jotta jokainen voi ottaa sen sieltä vapaasti käyttöönsä omaa vapaaehtoisten perehdytystä varten. Kannattaa siis pysyä kuulolla!

 

Hanna-Leena Saavalainen