Jännä miten tähän yhteiskuntaan palaaminen on hidasta. Olen kotonani kuin sellissä – vieläkin. En tunne kuuluvani minnekään. Olen yksikseen, kun olen tottunut olemaan niin kauan yksin. Kehenkään luottamatta. Haluan osallistua kaikkeen edes ymmärtämättä, että tämä ei päätykään linnatuomioon tai johonkin virkavallan päättämään elämäni osaan numero viisitoista. Vastuun ottaminen elämästä tai ylipäänsä oleminen päätöksiensä takana tänä päivänä, ei olekaan enää samanlaista kuin se oli. Mitä se on?

On otettava todella henkeä ja opeteltava olemaan. Vaan olemaan.  Ei ole ketään muita käskemässä mitä tehdä. Onko koskaan ollutkaan?

Vastuu omista tekemisistäni on iso kysymys minulle. Oloni pitkäaikaisvankina. Olen vasta hiljattain todella tajunnut, mitä se tarkoittaa minun kohdallani. Huh, on hidasta ja pitkä tie tulla normaalikansalaiseksi. Mitä se sitten tarkoittaakaan? Paljon on tullut kysymyksiä, joita kysyn vasta nyt itseltäni. Niitä olisi jo kauan sitten pitänyt osata asettaa itselleen.

Vauhti, millä haluan osallistua elämään on huikea. On niin kuin olisin jäänyt paitsi jotain elämää elämässäni. Ja niinhän minä olen jäänytkin. Ymmärrän sen tänään. Ymmärrys omiin tekemisiini tuo syyllisyyttä. Katkeruutta. Kaunaakin. Mutta se että syyttelisin muita sen sijaan ja että tekisin asioita toisin kuin edellisessä elämäntavassani..

Ei muista muistuttaa itseäni siitä, että ei elämä mene niin. Muita syyttelemällä.

Annoin mielessäni paljon anteeksi puolitoista vuotta sitten, mutta anteeksi annettavaa tulee lisää koko ajan. Tuntuu kuin joutuisin tekemään inventaariota tai jotain päivittämistä tällaistenkin arkisten asioiden suhteen kuten ulkonäkö, ikääntymien, menetetyt naissuhteet, lapsien kanssa viettämätön aika.  Miten paljon on tehnyt
pahaa eri ihmisille.

Koko ajan tulee ajatuksiin lisää, mitä ei ole muka ajatellut jo tähän ikään mennessä. Syyllistän samalla itseäni. Oikeudenmukaisuuden /oikeudentajuni on jo niin pysyvää, jopa itseäni kohtaan, etten voi olla kohtaamatta todellisuutta pala palalta. Perhana. Entinen elämäntapani ei antanut virheitä anteeksi. Nyt voisin antaa anteeksi virheitäni, mutta se entisen elämäntavan kopioiminen tähän päivään on olemassa koko ajan läsnä.

Entisestä ei tunnu pääsevän eroon, kuin vähäksi aikaa kerrallaan. Pitää muistuttaa itselleen koko ajan, että voimat eivät riitä. Voimien riittämättömyys. Ylös alas, ylös alas. Tätäkö tämä on. Kaikki hyvä uuteen elämääni tuli liian nopeasti. Pakahduin onnesta. Kaveripiirinikin muuttui puolessa vuodessa.

Annoin itsestäni liikaa tähän uuteen pysähtymättä miettimään, mitä kaikkea pystyn hallitsemaan. Menin 110 lasissa. Vartioimattomia hetkiä tuli liikaa. Tuntui että elämä on
hallinnassa ja aloin ottamaan riskejä. Retkahdin vapun jälkeen. Hyvä niin. Mutta tänään se ei enää tunnu pahalta. Tulen täältä alhaalta taas ylöspäin. Oudon elinvoimaisella uudella voimalla. Omilla voimillani ja eväilläni.

Ylpeys on saanut oikeanlaista kolhaisua TAAS. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että keitä ihmisiä ja mitä tarvitsen elämääni. En sano löytäneeni mitään balanssia, mutta tuntuu että olen askeleen lähempänä sitä. Kauanko sitä hamuamaani balanssia sitten taas kestää? En tiedä. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että oma keinoni on kirjoittaa asioita. Tyhjentää sitä kautta omaa lasiani, että siihen mahtuu taas lisää tyhjennettävää. Kierros alkaa taas alusta, mutta kuitenkin eri asioilla. Toivottavasti tämä kierros on lyhyempi. Kierrokset loppuvat kai joskus tai sitten ei koskaan. Ehkä ei koskaan.

Tarvitsen onnistumisia asioista selviytyäkseni yhä uudelleen, jotta uskoni uudistumiseen säilyy.

Innostun. Välillä innostun kuin pikkupoika. Vauhti millä lähden toteuttamaan asioita saa ympärilläni olevat ihmiset välillä hämilleen. Innostan. Ja se taas tuo minulle tunteen, että mitä hittoa nämä ihmiset oikein jumittaa. Silloin kun toimitaan, niin mennään eikä meinata. Kai olen sellaista lapsenmielistä avointa intoa täysi vieläkin vaikka olen aikuinen. Pitäisi olla varuillaan, että kaikki ei ole niin hyväntahtoisia tai vilpittömiä teoissaan.

Mako Muttis