Erkki Sakari Kokon (80) elämälle luontaista on aina ollut ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen. Tätä hän on saanut tehdä Suomessa kirkon erityistehtävissä: kirkkoherrana Helsingissä sekä siirtolais-, merimies- ja turistipappina muun muassa Ruotsissa, Kreikassa, Kyproksella ja Ranskassa.

Pappina Kokko on ollut 51 vuotta, joista kirkon eri tehtävissä 34 virkavuotta. Hän työskenteli vuoteen 2000 asti Helsingissä Huopalahden seurakunnan kirkkoherrana. Jäätyään silloin eläkkeelle Kokko jatkoi vapaaehtoisena papin töitä ulkomailla olevien suomalaisten parissa.  

− Olen aina tehnyt papin töitä, myös eläkkeellä vapaaehtoisena. Virallisten virkojen lisäksi olen ollut sukupappina ihan näihin päiviin saakka.

Muistellessaan vuosituhannen vaihdetta hän sanoo, että se oli juhlavuosi kirkolle ja riemuvuosi minulle.

− Kirkkoherrana meni kahdeksan vuotta. Ajatuksenani oli, että en ole yhtään enempää kuin tarvitaan, vaan lähden eläkkeelle. Tottakai mietin sitäkin, että kun tykkään olla ihmisten kanssa, niin putoanko tyhjän päälle eläkkeelle jäätyäni.

Niin ei todellakaan tapahtunut.

Ennakointi on viisautta

Erään tärkeän asian Kokko sanoo tienneensä. Joku harrastus, johon paneutua, on löydettävä jo ennen eläkeaikaa.

− Jos kaikki elämä on työhön liittyvää, niin sitten jää tyhjän päälle. Täytyy ennakoida.

Kokon harrastuksia ovat kirjoittaminen ja kuorolaulu. Hän kertoo laulaneensa 10 vuotta Suomen Laulu -kuorossa jo ennen kirkkoherran virkaa. Kuoroharrastuksen hän joutui kuitenkin keskeyttämään, koska kirkkoherran virassa oli niin paljon aikaa vieviä töitä. Sen sijaan kirjoittaminen on ollut jatkuvaa – niin kirjojen kuin päiväkirjojen.

− Olen kirjoittanut koko ajan papin töiden ohella ja varsinkin ulkomaan keikoilla ollessani. Olen julkaissut kaksi kirjaa: Me sotalapset ja kirjan suvustani.

Kokko osoittaa kymmenien vuosien aikana kirjoittamiaan päiväkirjoja, jotka ovat pinoissa huoneen perällä. Niiden kirjoittaminen sai alkunsa vuoden 1966 papiksi vihkimisestä. Tuolloin arkkipiispana ollut Martti Simojoki oli kehottanut: ”Minä annan hyvän neuvon. Pitäkää päiväkirjaa. Sitä ette tule katumaan.”

Sen viisauden Erkki Kokko otti itselleen ja alkoi pitää päiväkirjaa. Nyt hänellä on isoja päiväkirjoja 30:tä kappaletta sisältäen kuvia ja tekstiä.

− Kirjojen kirjoittaminen on tehnyt tosi hyvää psyykelle. Se on antanut tiettyä vahvuutta ja kypsyyttä ja ollut hyvä itsetunnon kannalta. Kirjoittaminen on ollut erityisen tyydyttävää ja siksi olen sitä harrastanut. Ja jälkipolvi voi arvioida, minkälaiset vaikka 1960−70-luvut ovat olleet.

Muutamia vuosia ennen ennakoimaansa eläkkeelle jäämistä Kokko kertoo sanoneensa vaimolleen, että hän ei tule kaupungissa viihtymään. Niinpä he alkoivat etsiä Helsingin ympäristöstä kesäpaikkaa, joka löytyikin noin 30 kilometrin päästä Veikkolasta. Nyt he ovat viettäneet siellä osan ajastaan jo 22 vuotta.

− Se oli pelastus. Olen maalta kotoisin ja aina viihtynyt luonnossa. Saan olla luonnon lähellä, marjastaa ja sienestää sekä hoitaa puutarhaa.

Harrastusten lisäksi toinen tärkeä esiin nouseva asia on ystävyyssuhteet, joita on huomattava vaalia jo ennen eläkkeelle jäämistä.

− Ystävyyssuhteet ovat tärkeitä, niin että ei ole vain puolisonsa kanssa. Hänet tuntee ja perussuhteen on tärkeää olla kunnossa, mutta ystävyyssuhteita olisi hyvä jo riittävän aikaisin ennen eläkkeelle jäämistä vaalia. Yhtäkkiä niitä ei synny.

Yksinäisyys tuntuu olevan paha vitsaus aikamme ihmisille. Se koetaan omakohtaisesti jopa häpeällisenä ja se halutaan salata. Ystävien merkitystä ja avoimesti asioista puhumista Kokko haluaa korostaa.

− Ystävyyssuhteita ei synny väkisin. Asioita ja yksinäisyyden tunteita ei pidä pitää sisällään, vaan niistä kannattaa puhua. Onhan miehelläkin kavereita. Usein kaveri miettii samoja asioita kuin itsekin. Kun yhdessä päästään pohtimaan, niin voidaan olla vahvempia kohtaamaan myös eläkkeelle jääminen.

Ei tyhjää hetkeä – pysähtyä ei osaa

Elämänsä toimeliaisuutta Kokko kuvaa seuraavasti:

− Minulla ei koko elämäni aikana ole ollut päiviä tai hetkiä, jolloin ei olisi mitään tekemistä. Vaikka kuinka olisi vapaa-aikaa, niin aikani täyttyy. Mutta on ehkä neuroottista, että ei osaa pysähtyä.  Se voi olla pakenemista.

Edellinen kommentti on helppo uskoa. Tavatessamme hän kertoo aina jotakin olevan vireillä ja menossa. Vaiherikkaasta menneisyydestään hän käy pitämässä yleisötilaisuuksia, joissa eletty elämä näyttäytyy myös valokuvin.

Sotakesä vuonna 1939 Tulolan saaressa. Kuvassa on osa Kokkojen kymmenestä lapsesta.

Erkki Kokko on mukana Helsingin seudun sotalapset ry:n toiminnassa. Kuten monet suomalaiset lapset, myös Erkki lähetettiin kolmen muun veljensä kanssa Ruotsiin turvaan sodan melskeitä.  Matka alkoi kotiseudulta Sortavalan saaristosta Tulolan saaresta.

Liikunta on tärkeä osa Kokon elämää. Päivittäinen pyörälenkki Helsingin Lauttasaaren ympäri on kerryttänyt alle kahdessa vuodessa ajokilometrejä määrän, joka vastaa matkaa Helsingistä Ivaloon ja takaisin.

Toiminnallinen elämäntapa näkyy Kokon olemuksessa hyvinvointina ja fyysisenä kuntona.  Karjalainen eloisuus, jopa eräänlainen poikamaisuus, valppaus ja kuvaileva kielenkäyttö luovat kuvan erinomaisesta seuramiehestä.

Todellakaan toimettomaksi Kokko ei jäänyt siirtyessään eläkkeelle. Maailma kutsui kosmopoliittia Kreikkaan vapaaehtoispapiksi.

 

Lauttasaaren ympäri polkeminen on noin kymmenen kilometriä.

Vapaaehtoinen turistipappi järjestää kirkonmenoja ja toivelauluiltoja Kreikassa

− Tunsin itseni niin hyväkuntoiseksi, että ehdotin vaimolleni Kreikkaan, Kyprokselle ja Välimerelle vapaaehtoispapiksi lähtemistä. Olin ollut siellä myös aikaisemmin merimiespapin virassa.

Tuolloin vuonna 2000 Merimieskirkko tarvitsi pappia, joten Kirkkohallituksen myötävaikutuksella Kokolle järjestyi vapaaehtoispapin pesti Kreikkaan. Lisäksi tarvittiin presidentti Mauno Koiviston allekirjoittama vihkioikeus. Pappi on virkamies, joka saa toimittaa virkatehtäviä maan rajojen ulkopuolella vain erikoisluvalla.

Kokko matkusti vaimonsa kanssa Kreikkaan.

− Olimme siellä seitsemän kuukautta. Se oli aivan upea kausi. Olisin ollut vähän pitempäänkin, mutta vaimo sanoi, että kyllä se nyt riittää.

Kokko kertoo, että vapaaehtoisena hän sai keskittyä papin työhön ilman häiritseviä byrokraatteja.

− Siellä ei ollut piispoja eikä rovasteja päälle käymään. Sain huseerata itse, ja se oli inspiroivaa.

Turistipappi järjesti suomalaisille turisteille ja paikallisille suomalaisille kirkonmenoja sekä vihki avioliittoon. Kreikassa on satoja suomalaisia naisia naimisissa.

Ohjelmaan kuuluivat myös toivelauluillat hotelleissa. Matkatoimiston oppaiden kanssa yhteistyö oli hyvin tiivistä.

− Pääpaikka oli Ateena ja Pireuksen merimieskirkko. Kesäksi menimme Rhodokselle ja Kreetalle. Homma oli hyvin mielekästä.

Kirkkoherra ei koskaan sulkenut ovea

Palataan nyt ajassa 1990-luvulle ennen kirkkoherran virkaan astumista.

− Unelma omasta seurakunnasta oli monta vuotta kyllä, sen myönnän. Luulen että jokaisella papilla on unelma, että ennen eläkeikää pääsisi hoitamaan omaa seurakuntaa.

Tuo unelma alkoi toteutua vuonna 1991 Kokon ollessa tuolloin pappina Ateenassa. Silloin Suomesta tuli postia Huopalahden seurakunnan kirkkoherra Matti Hakkaraiselta: ”Minä jään eläkkeelle. Tuletko kirkkoherraksi?”

− Siitä se käynnistyi.

Kun Erkki Kokko aloitti kirkkoherrana, niin hän ajatteli työskentelevänsä omalla tavallaan.

− Työntekijöiltä sain joskus palautetta, että et sinä ole mikään pönöttäjä tai pomottaja. Se oli minun tapani. Melko pian kävi itselleni ilmi pappisvirassa, että en ole vahvoilla hallintotehtävissä. Mieluummin olen suoraan tekemisissä ihmisten kanssa ja keskustelen. Se on minulle mieluinen unelmatyö.

Erkki Kokko kertoo, kuinka hän mielellään saarnasi tutussa seurakunnassaan. Alaisilleen hän ei koskaan sulkenut ovea, vaan se oli aina auki mennä ja tulla. Näin avoin ja vapaa kontakti säilyi. Työntekijöiden kokouksissa jokaisella oli vapaus ilmaista mielipiteensä ja kertoa ongelmista. Pyrittiin siihen, että jos on jotakin, vaikka ihmissuhdeongelmia, niin ne käsitellään heti yhdessä.

− Siinä vaiheessa minulla oli jo kirkon työnohjaaja- ja perheneuvojan työn koulutus. Niissä koulutettiin asiakastyötä ja ihmisten kohtaamista. Se oli suuri apu, kun tulin kirkkoherran virkaan. Saatoin panna opit käytäntöön.

− Niitä tietoja ja taitoja voi hyödyntää papin työssä sielunhoidossa. Ihmisten kohtaamisessa pätevät tietyt lainalaisuudet; saat kontaktin ja voit kuunnella. Kuuntelu on keskeistä.

Ennen ryhtymistään kirkkoherran virkaan hänelle oli kertynyt jo pitkä kokemus ihmisten ja heidän vaikeuksiensa kanssa työskentelystä monissa kirkon erityistehtävissä.

Opettavaisia ja rankkoja erityistehtäviä

Papiksi vihkimisen jälkeen vuonna 1966 Erkki Kokko määrättiin Perniön seurakunnan viralliseksi apulaiseksi. Aluksi nuorelle papille kaikki oli työn ja hien takana, haastavinta saarnaaminen ja hautausten toimittaminen.

Kokemus kodeissa kokoontuvista lähetys-, diakonia- ja kinkeripiireistä oli turhauttava: ilmapiiri oli jäykkää ja vähäpuheista.

− Minä karjalaisena toivoin avoimempaa keskustelua ja vuorovaikutusta. Teki mieli muuttaa ihmisten käyttäytymistä, mutta minulle sanottiin: ”Se ei onnistu. Sinun pitää olla Perniössä vähintään 10 vuotta ennen kuin saat asiat muuttumaan.” Menetin toivoni. 

Kokko alkoi tähyillä muualle. Kahdessa vuodessa kypsyi päätös lähteä perheen kanssa Ruotsiin. Vaimo oli löytynyt Diakonissalaitokselta, missä opiskeli viehättävä Pirkko Mettäinen.

− Jos Perniö merkitsi harjoitusta, niin Ruotsissa jouduin tositoimiin.

Maata koetteli juuri niihin aikoihin valtaisa suomalaisten ja eteläeurooppalaisten maahanmuuttajien tulva. Näille uusiin oloihin sopeutuminen kielitaidottomana aiheutti ymmärrettävästi monia ongelmia. Siinä saumassa suomalaiset papit olivat kysyttyjä – heitä tarvittiin. Vastuulle tuli tehtäviä, joissa ruotsalaiset virkaveljet olivat täysin avuttomia.

− Me organisoimme suomalaisille toimintaa, joka oli heille ominta. Yritimme rakentaa siltoja ruotsalaiseen yhteiskuntaan, jotta maahan muuttaneet olisivat voineet tuntea olonsa kotoisaksi uudessa kotimaassa.

Uuvuttavasta siirtolaispapin työstä paluu takaisin Suomeen tapahtui kesällä 1972.

Seuraava erityistehtävä oli Helsingin seurakuntien puhelinsielunhoidon (Palveleva Puhelin)  toiminnan johtajuus seitsemän vuoden ajan. Työn ohessa Kokolle kuului koordinoida PP-työtä koko maassa ja käydä auttamassa, kun toimipisteitä perustettiin yhtenään. Kokon mukaan se oli myös aivan mahdoton homma.

Samaan aikaan Kokko kävi Amerikassa Minneapoliksen sairaalassa stipendiaattina opiskelemassa Luterilaisen maailmanliiton stipendillä. Hän opiskeli sairaalapappi- ja kriisityötä.

Palvelevan Puhelimen jälkeen Savonlinnan seurakuntayhtymän perheneuvojan johtajan virassa meni neljä vuotta, josta Kokko siirtyi sairaalasielunhoitajien esimieheksi Helsingin Seurakuntayhtymään. Alaisia oli lähes 50; perheneuvojia, kirkon palvelevan puhelimen ja sos-palvelun työntekijöitä ja sairaalapappeja.

− Se oli tosi rankkaa minulle. Silloin päätin, että saisinpa sellaisen viran, jossa ei ole yhtään alaista.

Erkki Kokko siirtyikin turistipapiksi Ateenaan, jonne Huopalahden seurakunnan kirkkoherran lähettämä kirje aikoinaan saapui.

Edellä kerrotuista kirkon erityistehtävistä Kokko kertoo näin:

− Ne olivat vapaamuotoisia töitä, eivätkä sitä pönäkkää seurakuntapapin työtä. Minulle oli luontevampaa olla Rhodoksen kadulla ja muualla, tavata ja opastaa ihmisiä. Sitä oli siirtolaistyö sekä Ruotsissa että Kreikassa.

Teksti ja videointi: Vesa Vattulainen