Tässä blogissa vapaaehtoistyö on suurien tunteiden asia, mutta vapaaehtoistyön koordinaattorin työ on olla järkevä.

Olen työskennellyt valtakunnallisessa Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry:ssä vajaat kaksi vuotta vapaaehtoistyön ja viestinnän koordinaattorina. Meidän vapaaehtoistyöntekijämme ovat valtaosin vertaisäitejä, eli he ovat itse kokeneet joko raskauden aikaisen masennuksen, synnytyksen jälkeisen masennuksen tai harvinaisen lapsivuodepsykoosin ja selvinneet sairaudestaan, niin että jaksavat tukea muita. He ovat kaikki mukana suurella tunteella, sydänverellä, ja se tekee heidän johtamisestaan aivan erityisen ihanaa.

Olen itse entinen Äimän vertaisäiti, ja kaksi vuotta työntekijänä ovat olleet kasvua niin ihmisenä kuin työntekijänäkin. Minullakin pitää ja saa olla tunteet, saan tuntea iloa ja surua työhönkin liittyen. Mutta on pidettävä pää kylmänä silloin, kun kentällä sattuu ja tapahtuu. Ei meillä aina kovin dramaattista ole, mutta välillä on, sillä masennus on pahimmillaan äärimmäisen raastava, jopa tappava sairaus. Tilanteet ovat välillä traagisia, ja ne voivat tulla minunkin sähköpostiini ja korviini – tietenkin, ja näin on tarkoitettukin, ettei vertaisäiti jää yksin asian kanssa. Vertaisäiti voi tarvita työnohjausta, ja päivän ja koko viikon tärkein työtehtäväni voi olla, että huolehdin hänet työnohjaajan pakeille.

Kaikki vertaistukiäitimme haluavat auttaa äitejä, jotka kokevat samaa kuin he itse ovat kokeneet. Vertaisäideillä on palava sydän ja kädet, jotka he tarjoavat avuksi. Joku auttaa yhdessä asiassa, vaikkapa vertaistukipuhelimeen vastaamalla, toinen on sekä ryhmänvetäjä, kahdenkeskinen tukiäiti että chat-emo. Heidän työssään kyse on kohtaamisesta, kuuntelemisesta, kuulluksi tulemisesta, samankaltaisuudesta ja erilaisuudesta. Elämän ehkä vaikeimmista hetkistä, sairaudesta, jonka ei pitänyt tulla minulle.

Työntekijöitä meillä on kolme, vertaisäitejä on tällä hetkellä 50. Suurin osa heistä ottaa Äimään yhteyttä itse. Rekrytointi on joskus haasteellista, koska yhdistys on valtakunnallinen. Äimän pääpaikka on Helsinki, ja tuleva vertaisäiti voi olla vaikka Oulun kupeesta. Se merkitsee, etten pysty tapaamaan häntä kasvokkain ennen kuin näemme joskus koulutusviikonlopussa. Yksi tärkeimmistä tehtävistäni on ottaa selville, onko äiti riittävän tervehtynyt tullakseen vertaistukiäidiksi ja tehdäkseen mielenterveystyötä. Yritän järkeistää, olla kriittinen ja valveutunut, mutta kaikista tärkeintä on kuitenkin intuitio. Sekä rivien välistä lukeminen. Äiti voi tulla mukaan myöhemminkin, sitten kun oma elämä on hallinnassa. Joskus siis pidetään tuumaustauko.

On seitsemän vuotta siitä, kun itse pääsin Äimän vertaisäidiksi. Totta kai halusin palavasti auttaa, mutta myös kertoa oman tarinani ja saada sille hyväksynnän. Halusin verrata tarinaani muiden tarinoihin ja saada jonkinlaisen rauhan. Ja sain sen. Vastasin puhelimeen, neuvoin, kuuntelin, lohdutin. Vertaisäitien tehtävä on antaa uskoa ja toivoa. Ja on se rakkauskin siinä mukana, miksei olisi?

Kaikki vertaisäitimme tuntevat tekevänsä vapaaehtoistyötä, jolla on syvä merkitys. Merkityksellisyyden tunnen minäkin, vaikka vain naputtelen konettani päivät pitkät, huhkin mainoksia, tiedotteita, vaihdan ziljoona sähköpostia ja puhelinsoittoja vertaisäitien kanssa. Me kaikki parannetaan maailmaa. Me tehdään se yhdessä.

Leena Honkavaara

vapaaehtoistyön ja viestinnän koordinaattori
Äidit irti synnytysmasennuksesta Äimä ry

Kirjoittaja opiskelee parhaillaan vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun Avoimessa ammattikorkeakoulussa.