Vuoden vapaaehtoiseksi valittu ylöjärveläinen Paula-Sirkka Vähämäki kertoo valtakunnallisen kriisipuhelimen puhelumäärän räjähtäneen koronapandemian myötä. Pitkän linjan vapaaehtoinen saa voimaa ja sisältöä elämäänsä vapaaehtoistoiminnasta.
Yksinäisyyttä. Huolta läheisistä. Parisuhde koetuksella. Talousongelmia.
Koronapandemia on aiheuttanut puhelujen vyöryn kriisipuhelimeen. Puhelin soi taukoamatta, vuorokaudenajasta riippumatta.
– En muista 21-vuotisen päivystystyöni ajalta vastaavaa, kertoo Vuoden vapaaehtoinen Paula-Sirkka Vähämäki.
Huhtikuun puolenvälin ja marraskuun lopun välillä hän on laskenut vastanneensa 837 puheluun, vaikka päivystää vain muutaman tunnin kerrallaan. Valtaisat puhelujonot ovat saaneet hänet ottamaan lisävuoroja erityisesti yön ja varhaisen aamun tunteina. Silloin monilla hätä on suurin. Yhteiskunnan sulkeutuminen ja poikkeusolot ovat aiheuttaneet monenlaista ahdistusta, johon Vähämäki yrittää vastata kuuntelemalla, puhumalla, kohtaamalla. Tarvittaessa soittaja ohjataan eteenpäin lisäpalveluihin tai hänelle yritetään saada välitöntä akuuttiapua.
Vähämäki on kuitenkin kohdannut suomalaisten kriisejä jo kauan ennen koronaa – Tampereen mielenterveysseura ry:n kriisikeskus Osviitassa hän on toiminut yli kahdenkymmenen vuoden ajan, ja vapaaehtoistoiminnassa hän on ollut mukana sitäkin kauemmin.
– Vapaaehtoistyö kiinnosti palkkatyön lisänä. Sytykkeen toimintaan antoi Tampereen kaupunki, joka haki Debriefing-kriisityön koulutukseen vapaaehtoisia vuonna 1995. Kiinnostuin, hain ja pääsin koulutettavien joukkoon, Vähämäki kertoo.
Kriisikeskustyönsä lisäksi Vähämäki tekee vapaaehtoisena edelleen Debriefing-kriisityötä, minkä lisäksi hän lukee äänilehteä näkövammaisille ja toimii saattohoitotyössä.
Vähämäki on peruskoulutukseltaan ravintotalouden ammatinopettaja, ja hän on tehnyt pitkän uran muun muassa Tampereen kaupungin ruokapalvelun ohjaajana ja Pirkanmaan sairaanhoitopiirin ravitsemispäällikkönä. Vapaaehtoistoiminnasta tuli entistäkin tärkeämpää, kun hän vuonna 2012 joutui jäämään sairauseläkkeelle huonosti menneen selkäleikkauksen jälkeen.
– Vapaaehtoistoiminta oli merkittävä selviytymisapu siinä tilanteessa. Koin itseni tarpeelliseksi, vaikka päivätyötäni en voinutkaan enää tehdä. Vapaaehtoistyö tuntui uudelta mahdollisuudelta ja antoi voimia arkeen.
Myös tutkimusten mukaan vapaaehtoistyö lisää paitsi avunsaajien myös vapaaehtoisten itsensä hyvinvointia. Vapaaehtoiset saavat toiminnasta merkityksellisyyden, yhteisöllisyyden ja osallisuuden kokemuksia. Vähämäki vahvistaa tämän, minkä lisäksi hän kertoo myös saavansa erilaisia näkökulmia elämään ja oppivansa jatkuvasti uutta niin asiakaskohtaamisista kuin vapaaehtoistoiminnan koulutuksista.
Vaikeitakin hetkiä tulee. Kriisitilanteet, joissa on kosketuspintaa omaan elämään, saattavat haastaa ja herkistää. Kriisissä voi esimerkiksi olla osallisena oman tyttären tai lapsenlasten ikäisiä henkilöitä. Vähämäki kehuu kuitenkin vuolaasti kriisikeskuksen vapaaehtoisille järjestämää työnohjausta ja vertaistukea – aina on saanut purkaa tuntojaan ja kohtaamiaan asioita. Jaksamista tuo myös lähipiiri, johon kuuluvat tytär, neljä lapsenlasta ja ystävät.
– Lisäksi lapsuudesta asti jatkunut kansantanssiharrastus, ratsastus ja muu liikunta ovat tällaiselle ”rautaselkäiselle kvarttimummulle” elintärkeitä tankkaamiskeinoja, Vähämäki sanoo pilke silmäkulmassa.
Vaikka rankkojakin hetkiä tulee, vapaaehtoistoiminta on aina kuitenkin antanut enemmän kuin ottanut. Tämän Vähämäki toteaa erittäin painokkaasti.
– Vapaaehtoisuus tuo iloa ja sisältöä elämään. Neuvona muillekin vapaaehtoisille haluan sanoa, että riittää kun on oma itsensä ja tekee parhaansa, eli juuri sen mihin kulloisenakin hetkenä pystyy.
Vuoden vapaaehtoinen on myös vapaaehtoistoiminnan lähettiläs. Vähämäki toivoo omalla esimerkillään kannustavansa muitakin mukaan. Hän rohkaisee etsimään itselle sopivan tavan toimia ja muistuttaa, että pienikin teko voi olla merkityksellinen.
– Toivoisin, että erityisesti nuoret innostuisivat. Koronapandemian jälkeenkin tarvitaan vapaaehtoisia.
Teksti: Annika Raveala