Arkeeni kuuluu paljon neuvontatyötä: se on yksi työni parhaita puolia. Saa auttaa toisia organisaatioita menestymään ja samalla kuulee, mitä vapaaehtoistoiminnan kentällä on meneillään.
Jotkut viime aikoina vastaan tulleet tapaukset ovat olleet sellaisia, joita on jäänyt pidemmäksi aikaa miettimään. Ne kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja siihen, missä menee vapaaehtoistoiminnan ja julkisen vallan vastuun rajapinta.
Ensimmäisessä tapauksessa kuntayhtymä haluaa siirtää vanhusten päivätoiminnan kunnan hyvinvoinnin ja terveyden vastuualueen hoidettavaksi. Astetta erikoisemmaksi tapauksen tekee se, että vapaaehtoiset pyörittäisivät tätä päivätoimintaa. Toiminnan organisoiminen tulisi kunnan olemassa olevien työntekijöiden nykyisen työn päälle. Työntekijät eivät ole sosiaali- ja terveyspalveluiden, vaan sen sijaan sivistystoimen työntekijöitä.
Toisessa tapauksessa organisaation vapaaehtoistoiminta on ollut vuosikaudet käynnissä läpi kesän. Tästä tapauksesta taas tekee kummallisen se, että työntekijät ovat kuitenkin lomalla. Tai eivät ole – he ovat lomaltaan organisoineet asioita ja olleet vapaaehtoisten tavoitettavissa. Kysyessäni syytä tähän ilmeni, että vapaaehtoiset ovat tehneet sellaista äärimmäisen tärkeää työtä, jota ei ole voitu lopettaa heinäkuun ajaksi. Jonkun ikääntyneen ihmisen tilanne olisi muutoin voinut olla todella hankala.
Mutta lain mukaan ihminen ei voi olla yhtä aikaa lomalla ja töissä, eikä tämä myöskään palvele ihmisten jaksamista. Asia olisi pitänyt hoitaa sijaisjärjestelyin, lomia porrastaen tai niin, että organisaation vapaaehtoistoiminta ei palvele heinäkuussa ja kunta ottaa vastuun tehtävistä, joita vapaaehtoiset ovat hoitaneet.
Nämä molemmat tapaukset kertovat, että keskustelu ammatillisen työn ja vapaaehtoistoiminnan sekä julkisten palveluiden ja kolmannen sektorin välisen työn rajapinnoista ei suinkaan ole menneen talven lumia.
Vapaaehtoistoiminnan periaatteista on pidettävä kiinni
Väestön ikääntyessä ja kuntien taloustilanteen kiristyessä on riskinä, että kunnat yrittävät hakea säästöjä sieltäkin, mistä se ei eettisesti ole mahdollista. Ikääntyneiden palveluissa lakisääteisyyttä on suhteellisen vähän, mikä tekee niistä erityisen haavoittuvia.
Päivätoimintaa ei ole pakko järjestää, eikä ammattihenkilöiden täydy pyörittää toimintaa. Samaan aikaan kyseessä on kuitenkin palvelumuoto, joka vaatii ammatillista osaamista. Joidenkin asiakkaiden hoitoisuusaste voi olla hyvinkin korkea eli toimintakyky erittäin heikko. Vapaaehtoistoiminnalla on paikkansa myös näiden ihmisten arjessa, mutta päivätoiminta vaatii ammatillista osaamista. Kaikki vapaaehtoistoiminta puolestaan vaatii hyvää koordinaatiota ja vapaaehtoisten tukemista.
Vapaaehtoistoiminnan järjestäjät pitävät huolta sekä vapaaehtoisista että heistä, joiden arkea ja elämänlaatua vapaaehtoistoiminta palvelee. Järjestäjien tulee pitää kiinni niistä rajoista, joiden sisällä vapaaehtoistoimintaa voidaan tehdä muistuttamalla vapaaehtoisten sekä vapaaehtoistoiminnan järjestäjien oikeuksista ja velvollisuudesta.
Järjestäjät ovat myös vastuussa siitä, että tehtävät ovat sisällöltään sopivia vapaaehtoistoiminnaksi ja että vapaaehtoiset saavat riittävästi tukea, perehdytystä ja ohjausta. Vapaaehtoisen tulee toimia sovitusti, mutta vapaaehtoistoiminta tulee järjestää vapaaehtoistoiminnan eetoksen mukaisesti: vapaaehtoisella on oikeus kieltäytyä tarjotusta tehtävästä tai lopettaa toiminta aina halutessaan. Vapaaehtoistoiminta lähtee aina auttamisen halusta ja ihmisen vapaasta tahdosta.
Vapaaehtoistoiminnan järjestäjillä on valtavan suuri merkitys ihmisten hyvinvoinnin edistämisessä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkeen pitää suostua tai kaikkea, mitä kunnan tai muun organisaation taholta pyydetään, on tehtävä. Joskus se, että kieltäydytään ja viestitään selkeästi, mitkä asiat kuuluvat ammatillisesti tehtäväksi ja mistä syystä, palvelee pidemmällä aikavälillä parhaiten kuntalaisten arkea ja elämää, ja samalla myös vapaaehtoistoiminnan tavoitteita.
Teksti: Pinja Nieminen, aluetoiminnan päällikkö, Kansalaisareena