Vieraskynä-blogin kirjoittaja Anna Munsterhjelm on Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja, joka on kasvanut ammattijohtajaksi johtamalla 13-vuotiaasta asti vapaaehtoisena vapaaehtoisia.
Vapaaehtoistyöstä löytyisi kaikki, mitä nuori tarvitsee ja haluaa – paitsi kyky ottaa heidät vastaan. Jollei järjestö halua näivettyä tekijäpulaan, sen on ryhdyttävä purkamaan hierarkioita, luopumaan kontrollista ja elämään vahvemmin arvojensa mukaan.
Yli kymmenen vuotta olen pitänyt meteliä siitä, kuinka työelämässä ja etenkin johtamisessa tulisi ottaa mallia vapaaehtoistyöstä. Järjestöissä oppii motivoimaan ihmisiä muulla kuin palkalla, perustamaan kaiken arvoihin ja kehittämään omaa osaamistaan, kun ideoita ja toteutusta ei voi ostaa ulkopuolelta. Vapaaehtoistyö on erityisesti nuorille mahtavin paikka kokeilla ja kasvaa turvallisessa ympäristössä – löytää ympärilleen samanhenkinen yhteisö, oppia tuntemaan itsensä paremmin ja saada tekemiseensä tukea ympärillä olevilta vertaisilta ja aikuisilta. Vapaaehtoisena nuori pääsee myös kantamaan merkittävästi isompaa vastuuta ja käyttämään valtaa enemmän kuin työelämässä pääsisi samalla kokemuksella tai ikävuosilla.
Joudun nyt kääntämään viestini toisinpäin. Työelämässä johtaminen ja toimintakulttuuri kun ovat ajaneet jo monella tapaa ohi vapaaehtoistyöstä.
Työn on ollut pakko muuttua. Työvoimapula on joillakin aloilla jo niin massiivinen, että tekijöitä on houkuteltava paitsi rahallisella korvauksella, myös paremmilla työoloilla. Toisilla aloilla taas kisataan parhaista osaajista, joten työnantajat ovat valmiita mukautumaan heidän toiveisiinsa, koskivatpa ne sitten etätyömahdollisuuksia, työajan joustoja tai vapautta valita projektinsa itse. Jos työn arvot eivät kohtaa nuoren työntekijän arvoja, hän on hyvin nopeasti valmis vaihtamaan.
Markkinat ovat nyt niin sanotusti tekijän – erityisesti nuoren tekijän. Siksi työnantajien on täytynyt tehdä valinta työkulttuurin muuttamisen tai näivettymisen välillä.
Vapaaehtoistyössä lähtötilanne on sama. Aktiivien rivit harmaantuvat ja harvenevat, samat tyypit pyörittävät samoja tehtäviä vuodesta toiseen, nuoria saadaan mukaan koko ajan vähemmän. Ne mukana olevat tekevät vähemmän kuin aiemmin ja lopettavat nopeammin kuin aiemmin.
Toisin kuin työelämää, vapaaehtoistyötä ei ole muutettu. Järjestöissä käynnistetään tietysti koko ajan uusia kehityshankkeita, luodaan täydellisiä prosesseja vapaaehtoisten saamiseksi ja haetaan projektirahoituksia palkataksemme uusia vapaaehtoistyön koordinaattoreita, mutta lopputuloksena syntyy vain loputon lista toimenpidesuosituksia, prosessikaavioita ja päättymättömiä pohdintoja. On turvallisempaa kirjoitella raportteja ja suunnitelmia, kuin ryhtyä luomaan uutta.
Muutos on muun toiminnan päälle liimattu projekti, ei kaiken ytimessä. Siksi kulttuuri ja rakenteet pysyvät. Ongelmat pysyvät.
Tutkitusti nuoret odottavat työltä vapautta, merkityksellisyyttä ja vaikuttamismahdollisuuksia. He haluavat tulla nähdyksi yksilöinä, joilla on omat näkemykset, vahvuudet ja intohimot. Nuorille ihmisten välinen yhdenvertaisuus ja tasa-arvo on lähtökohta, ei pelkkä tavoite.
Työnantajat pyrkivät vastaamaan nuorten tarpeisiin. Se on vaatinut kontrollista luopumista, hierarkioiden purkamista, vallan jakamista ja arvojen vahvempaa toteuttamista kaikessa toiminnassa.
Samanlainen täysremontti pitäisi tehdä vapaaehtoisjärjestöissä. Osataanko ja halutaanko siihen kuitenkaan ryhtyä, jos pakkoa ei ole samalla tavalla kuin esimerkiksi yrityksissä? Niiden on tehtävä koko ajan tulosta, ja tuloksen olisi hyvä myös kasvaa. Moni vapaaehtoistoimintaan perustuva yhdistys sen sijaan pärjää toistaiseksi ihan kivasti avustusten ja jäsenmaksujen voimin, vaikkei toiminnan vaikuttavuus olisi enää kovin suurta ja vaikkei uusia tekijöitä juuri tulisi. Vapaaehtoistoiminta ei romahda, se hiipuu.
Ristiriitaisinta on, että vapaaehtoistyön taantuma osuu hetkeen, jolloin sillä olisi Suomessa suurempi tilaus kuin pitkään aikaan. Yhteisöllisyyden väheneminen ja yksinäisyyden lisääntyminen, julkisen sektorin tarjoamien palveluiden kapeneminen, järjestöjen rahoitukseen kohdistuvat leikkausuhat sekä resilienssin ja varautumistaitojen kasvava tarve tarjoavat vapaaehtoistyölle järjettömän hienon syötön suoraan lapaan.
Tästä olen varma: Rohkeus ja taito uudistua perustuksia myöten tulevat olemaan seuraavina vuosina kovinta valuuttaa vapaaehtoisjärjestöjen johtamisessa. Ne pärjäävät, jotka ymmärtävät panna etusijalle heidät, jotka eivät ole vielä mukana.
Kerron lopuksi vielä konkreettisen esimerkin.
Olen kaivannut itselleni uutta haastavaa vapaaehtoistyötä, ja tovi sitten liityin suureen vapaaehtoisjärjestöön, jonka arvot ja mahdollisuudet innostivat. Järjestön erinomaisessa liittymisprosessissa kysyttiin osaamistani ja kiinnostuksen kohteitani. En ole kovin hyvä ruohonjuuritason toiminnassa eikä töiden ja pienen lapsen täyttämä arki sallisi vaikkapa säännöllisen iltatoiminnan vetämistä, mutta lähtisin tosi mielelläni kehittämään toimintaa tai mukaan hallitukseen. Kerroin, että minulla on motivaation lisäksi melko lailla kokemusta vastaavista johto- ja kehittämistehtävistä muissa yhdistyksissä.
Sain – edelleen erinomaisen prosessin jatkona – vastaukseksi toteamuksen, että minua kiinnostaviin järjestön luottamustehtäviin voi edetä, kun on ensin tehnyt muuta vapaaehtoistyötä. Vaihtoehdoiksi tarjottiin esimerkiksi seurapelikerhoon tai lasten läksyapuun osallistumista.
En ole enää aivan nuori, mutta myös meikämilleniaali haluaa työltä ja vapaaehtoistyöltä vapautta, merkityksellisyyttä ja vaikuttamismahdollisuuksia. Haluan päästä käyttämään kykyjäni yhteisön hyväksi ja panna itseni täysillä likoon niiden asioiden puolesta, joihin uskon. Ajatus siitä, että johtajuus olisi yhtä kuin status, kyvykkyys yhtä kuin tutkinto tai osaaminen yhtä kuin virkavuodet, on minulle pelkästään vieras ja vieraannuttava.
Kun vapaaehtoistyö ei kyennyt vastaamaan tarpeisiini, se jäi tekemättä. Käytin saman ajan palkkatyöhöni, jossa vapautta, merkityksellisyyttä ja vaikutusmahdollisuuksia riittää.
Anna Munsterhjelm
Kirjoittaja on Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssin toiminnanjohtaja, joka on kasvanut ammattijohtajaksi johtamalla 13-vuotiaasta asti vapaaehtoisena vapaaehtoisia.
Kuva: Salla Merikukka