Sen päivän jälkeen en todellakaan tuntenut itseäni eläväksi. Olin tyhjiin puserrettu harmaa nyhtäinen trasselitukko. Miten nousisin taas tästä alhosta?
Ensimmäinen lukijani on nepalilainen mies. Katson häntä ja suustani purkautuu wow. Joku on matkustanut maailman ääristä Suomeen opiskelemaan ja istuu nyt minua vastapäätä haluten tietää jotain minusta ja tarinastani. Se tuntuu riipaisevan oudolta. Samalla tuo kaukainen maa jossain vuorien huipulla kiihottaa uteliaisuuttani ja on pakko sanoa hänelle, että haluaisin kysellä sinulta maastasi. Hymyilemme, yhteys on syntynyt. Mutta tänään emme istu vastakkain tulkki vierelläni puhelemassa Nepalista. Olemme kaivautumassa syvälle jonnekin, joka värisyttää minua sisäisesti.
Tuohon maailmaan palaaminen, jonka luulin jättäneeni taakse, tekee aina yhtä kipeää. Se aiheuttaa surua ja tuskaa, ahdistaa ja psyyke muuttuu negatiiviseksi. Jatkuva ahdistus väsyttää ja saa kaipaamaan omaa rauhaa. Joskus oli aika, että ystäväni huolestuivat suunnattomasti, jos en vastannut puhelimeeni tai ollut sosiaalisessa mediassa. Nykyään he tietävät, että jossain kohtaa palaan aina tavoitettavaksi.
Alamme puhua. Mies pyytää minua kertomaan tarinani siitä, miten päädyin alkoholistiksi ja koska join ensimmäisen kerran. Kysymys yllättää minut, mutta hänet ja tulkin yllättää vielä enemmän vastaukseni: 9-vuotiaana. Kun hän sovitun 20 minuutin lainausajan jälkeen lähtee pois, minä itken. En kuitenkaan ehdi kaivaa kunnolla edes nenäliinaa laukusta, kun juoksijat tulevat ilmoittamaan, että jos olen kunnossa ja jaksan, niin minulle olisi jo uusi lukija.
Miten ihmeessä minä olin päätynyt Diakonia-ammattikorkeakoulun eli DIAKin järjestämän ”Elävän kirjaston” saliin istumaan ja kertomaan menneisyydestäni? Mikä tarve minua liikuttaa, kun koen jakamisen tarpeelliseksi − repimään auki haavat uudelleen ja uudelleen, kokemaan viiltävä tuska, vaara ja retkahtamispelko?
Olen ollut raittiina 3,7 vuotta. Olen muuttanut elämääni, opetellut elämään elämää, ottamaan vastaan tunteita, tuntemaan. Olen opetellut kävelemään ovesta ulos ilman viskihuikkaa, hillitsemään jännitykseni. Olen opetellut tapaamaan ihmisiä pelkän kahvin voimalla ja ilman pelkoa. Haluan tulla näkyväksi kaiken kokemani jälkeen. Aiemmin halusin tehdä itsestäni näkymättömän, tuhota itseni. Miten ikinä voisin välittää niin suuren inhimillisen tuskan lukijoilleni?
Heitä sanotaan lukijoiksi ja minua “eläväksi kirjaksi” tässä tilaisuudessa. He varaavat minut ja juoksijat pitävät huolen, että lukijat löytävät oikeaan paikkaan. Olen siellä raitistuneena alkoholistina. Siellä on myös paljon muita ihmisiä, joilla on erilaisia tarinoita kerrottavanaan: musliminainen, panseksuaali, sokeutunut, transseksuaali, ahdistuneisuushäiriöinen. Kaikkia meitä yhdistää se, että kuulumme marginaaliryhmään ja vaikka itse tunnemme maailmamme, suuri yleisö välttämättä ei. Murramme stereotypioita ja tavoitteemme on saada ihmiset huomaamaan, että myös sairastuneet ihmiset tai erilaisen ajatusmaailman omaavat ovat aivan tavallisia ihmisiä, jotka hengittävät, tuntevat kosketuksen ja unelmoivat onnesta.
Minulle on arkipäivää, että Kontulan metroasemalla pyörii piripäitä. Vuosaaren puistossa diilataan kamaa, pimeää lestiä heitetään Kampissa takakontista. Joskus tulee yllätyksenä, että se ei ole välttämättä yleisessä tiedossa. Ihmiset ovat loistavia sulkemaan silmänsä tuskaisilta epäkohdilta ja aikamme sairauksilta. Alkoholismi naamioidaan selkärangattomuudeksi, jotta ei tarvitse kohdata yhteiskunnan sairauksia tuottavia rakenteita. Jotkut ihmiset voivat todella pahoin ja pakenevat päihteisiin, kun eivät siedä maailman hätää: jotta voisivat olla yhtä sokeita kuin heidät ohittavat ohikulkijat.
Päivä on pitkä. Tunteet heilahtelevat ylös ja alas saaden fyysisen kehon uupumaan: ilosta nauruun, takaisin tuskaan ja ihmetykseen. Noissa hetkissä, kohtaamisissa erilaisten ihmisten kanssa eri puolilta maapalloa, asuu suuri samankaltaisuuden voima. Englannista kotoisin oleva mies kysyy suuresta kaduilla hortoilevien humalaisten määrästä. Voin vastata hänelle vain sen, mitä itse tiedän. Säästöt ovat ajaneet inhimillisen kärsimyksen edelle ja päihdepalveluja on karsittu juuri silloin, kun niitä eniten tarvittaisiin. Maasta myydään työpaikat ”halpamaihin” ja ihmiset jäävät tyhjän päälle menettäen toimeentulonsa ja jopa asuntonsa. Levottomuus ja turvattomuus lisääntyvät katukuvassa.
Kohtaamiset jatkuvat. Aikaa on kulunut 4 tuntia, ja siihen mahtuu monta ihmistä ja paljon tulkattavaa. Erään suomalaisen neidon aito liikuttuminen tarinastani sekä ihailunsa tekemästäni muutoksesta saa minut spontaanisti halaamaan häntä. Kuivaamme molemmat silmistämme kyyneleitä. Siinä hetkessä en muista mitä ohjeessa sanottiin moisesta, mutta joskus tilanteet ajavat ohjeistuksen edelle.
Päivän repivin kohta on kohdata venäläinen mies, joka on ollut yhtä kauan raittiina kuin minä. Kerron rankasta lapsuudestani, ajastani kodittomana, tekemistäni hirveyksistä. Hänellä on samanlainen tausta ja se pudottaa meidät syvälle siihen tilaan, missä ei enää tarvita tulkkia; on vain suuri ymmärrys, sielujen ja surullisten sydänten kohtaaminen. Hän lähtee silmät kyynelissä pois ja minä jään järkyttyneenä istumaan ja miettimään putosimmeko liian syvälle, selviääkö hän?
Toivon hänelle kaikkea hyvää ja jaksamista jokaiseen elämänsä päivään. Itselläni on tuki paikalla koko ajan. Paikalle on järjestetty myös taukotilat, jos haluamme hengähtää. Taukotiloissa tarjoillaan kahvia ja pientä purtavaa. Huomaan istuvani kahvilla musliminaisen sekä homoseksuaalin kanssa ja puhuvamme sielläkin tarinaamme toisillemme kysellen ja kuunnellen. Koko päivä on täynnä jakamista.
Meille on järjestetty tilaisuuden jälkeen vielä mahdollisuus purkaa tunteitamme. En meinaa pystyä siihen. Olin elävänä kirjana keskiviikkona, mutta vasta perjantai-iltana itkin ja ulvoin. Siitä vielä kaksi viikkoa myöhemmin olin täynnä ahdistusta. Vasta nyt, kuukautta myöhemmin, pystyn kirjoittamaan tämän ulos.
En vaihtaisi tuota kokemusta mistään hinnasta mihinkään. Sain myöhemmin palautetta, että olin koskettanut lukijoitani syvästi. Halusin itse olla lukijana toisille 20 kirjalle. Voin lämpimästi suositella tuota tapaa päästä tutustumaan itseään inhottaviin asioihin. Samalla voi muuttaa maailmankatsomustaan ehkä jopa suvaitsevampaan suuntaan, sillä vain he, jotka ovat kulkeneet varjoissa, pystyvät kertomaan sinulle mitä se merkitsee ja ojentamaan sinulle kätensä. Ojentaisitko sinäkin heille?
Teksti: Riikka-Lea Putkuri
Riikka-Lean esittelyteksti kuvineen, joka oli lukijoiden luettavissa kirjan varaamispisteessä:
“Recovering Alcoholic − MATKA KOHTI AURINKOA
Mielestäni kaksi kuvaa kertoo enemmän kuin kaikki sanat muutoksestani. Minulla on tarina pelosta, vihasta, väkivallasta, katkeruudesta, häpeästä, tunteettomuudesta ja itseinhosta.
Mutta minulla on myös tarina selviytymisestä, elämän muuttamisesta, anteeksiannosta, itsensä löytämisestä, toivosta ja rakkaudesta. Tervetuloa keskustelemaan kanssani.
-Riikka-Lea-“