Hyppää sisältöön

Määrittääkö sitoutumisen aste vapaaehtoisen arvon?

”Vapaaehtoisuus on timanttista toimintaa” -blogisarjassa julkaistaan Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa vapaaehtoistoiminnan johtamista opiskelevien tekstejä vapaaehtoisuudesta. Tämä teksti on viimeinen edellisten kurssilaisten teksteistä. Uusien opiskelijoiden tekstejä aletaan julkaista joulukuun alussa.

Paljon puhuttu pop up -vapaaehtoisuus nähdään toisaalta mahdollisuutena, toisaalta jopa uhkana perinteisemmälle järjestölähtöiselle vapaaehtoistoiminnalle. Yksi huolenaiheista lienee se, miten saadaan varmistettua vakiintuneiden toimintamuotojen jatkuvuus, kun ihmiset kaipaavat yhä enemmän nopeita ja helppoja projektiluontoisia tehtäviä pidempiaikaisen sitoutumisen sijaan. Siksi onkin alettu pohtia sitä, miten vapaaehtoistoimintaa organisoivien tahojen tulisi toimia, jotta pop up -hengessä osallistuvat ihmiset jäisivät toimintaan mukaan pysyvämmin.

Sinänsä ymmärrän tarpeen tällaiselle ajattelulle. On organisaation kannalta mielekkäämpää, kun ei jatkuvasti tarvitse olla perehdyttämässä uusia ja taas uusia vapaaehtoisia, vaan voidaan turvautua hommat jo hallitseviin “vakkareihin”. Uusien vapaaehtoisten rekrytointi ja koulutus on muutenkin jo ihan tarpeeksi haastavaa ja aikaavievää työtä – miksi nähdä kaikki se vaiva pahimmillaan vain muutaman tunnin tähden.

Toisaalta taas, miksipä ei? Onko pitkäaikainen sitoutuminen todella ainoa oikea osallistumisen tapa? Onko vapaaehtoinen arvokas vain silloin, kun hän on mukana kerran tai kaksi viikossa vähintään puolen vuoden ajan? Mitä jos ihmisen elämäntilanne on sellainen, ettei hänellä ole aikaa, kiinnostusta tai voimavaroja sitoutua pidemmäksi aikaa, mutta hän haluaisi kuitenkin osallistua jotenkin? Tai mitä jos hän haluaakin jakaa aikaansa useamman tärkeänä pitämänsä asian kesken ja toimii vapaaehtoisena yhden yhdistyksen sijaan kymmenessä?

Mielestäni pop up -vapaaehtoisuutta ei tulisi käyttää ainoastaan välineenä, jolla houkutellaan uusia vapaaehtoisia pitkäkestoisempiin tehtäviin. Se on itsessään arvostettava toimintatapa, joka mahdollistaa yhä useamman ihmisen osallistumisen vapaaehtoistoimintaan – myös heidän, joille perinteisempi tyyli ei syystä tai toisesta sovi. On myös tärkeää muistaa, että nämä kaksi tapaa eivät ole toisiaan poissulkevia; päinvastoin ne täydentävät toisiaan. Uskon, että molempiin löytyy niin nyt kuin tulevaisuudessakin omat vapaaehtoisensa, jotka ovat yhtä arvokkaita riippumatta siitä, kertyykö tunteja vuoden aikana kaksi vai kaksisataa.

Sari Siltala

Kirjoittaja opiskeli vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa

Jaa somessa:
Takaisin sivun yläreunaan