Kirjoittaja: Milla Ristolainen, vapaaehtoistoimintaa työkseen suunnitteleva ja toteuttava koordinaattori, Mielenterveyden keskusliitto. Ristolainen opiskelee parhaillaan Vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun Avoimessa ammattikorkeakoulussa.
Oletko huomannut – yhtäkkiä kaikki haluavat ”edistää osallisuutta”? Jos myös vapaaehtoistoiminnan tärkein tehtävä yhteisen hyvän ja ulospäin näkyvän avun lisäksi on tehtävissä toimivien ”osallisuuden edistäminen”, mitä oikeastaan tarkoitamme? Olemmeko päätyneet puhumaan osallisuudesta pysähtymättä ja tutkimatta, mitä se meille itsellemme juuri tässä hetkessä tarkoittaa?
Mielenterveysalan ammattilaisena ymmärrän osallisuuden liittyvän olennaisesti ihmisyyteen ja tarpeisiimme: kuulluksi tulemiseen, merkityksen kokemuksiin, vuorovaikutuksen ja vaikuttamisen mahdollisuuksiin omassa elämässä. Tai itselle mielekkään tekemisen mahdollisuuksiin ja tunteeseen siitä, että kuuluu johonkin. Osallisuus on jotain niin kokonaisvaltaista, ettei sen vaikutuspiirissä ymmärrä edes olevansa – usein hahmotammekin omaan osallisuuteen liittyviä kokemuksiamme vasta, kun itsessä heränneet tunteet liittyvät osattomuuteen.
Mielenterveyden haasteita kokeneiden ihmisten elämässä osattomuus on usein paljon tutumpi kokemus kuin aidosti osalliseksi itsensä kokeminen. Meillä Mielenterveyden keskusliitossa kaikki vapaaehtoisina toimivat vertaiset ovat juuri heitä – mielenterveyden haasteita itse kokeneita ja niiden kanssa eläviä ihmisiä. Heidän elämänkokemuksensa ovat meille vertaistuellisten palvelujen kivijalkana kalleinta pääomaa.
Juuri vertaisiamme varten myös omat pyrkimyksemme järjestönä liittyvät vahvasti osallisuuteen. On tarve ymmärtää kirkkaasti, mistä osallisuuden näkökulmista meillä puhutaan, kun toteutamme omaa vapaaehtoistoimintaamme ja suunnittelemme sen sisältöjä. Mitä näiden ihmisten kohdalla erityisesti toivomme edistävämme?
Vertaisyhteisö ja tehtäviin liittyvät tiimit verkossa
Mielenterveyden keskusliitossa vapaaehtoistyön yhteisö ja tehtäviin liittyvät tiimit ovat olemassa toisilleen vain verkossa. Kohtaamistehtävät asiakkaittemme kanssa toistuvat viikoittain oman tiimin sisällä eri chat-alustoilla, joko kahdenkeskisen kohtaamisen kanavalla Valoa-vertaischatissa tai ryhmäkeskustelumuotoisena Tukinetin puolella. Tapaamme toisemme kasvokkain vain tehtävään perehtyessä, silloinkin verkossa, sillä asumme kaikki eri puolilla Suomea.
Tiimit on rakennettu Teamsiin, joka yhteistoiminnan alustana tarjoaa pysyvän mahdollisuuden olla yhteydessä toisiin ja tekee kaikesta kanssakäymisestämme avointa. Teamsin kautta voimme saavuttaa toisemme tarvittaessa myös esimerkiksi syventävän perehtymisen tai tukitapaamisten muodossa. Varsinainen yhteiselo, kuten tehtävät, tapahtuu kauden aikana omilla kanavilla ja tiimissä kirjoittaen.
Ajattelen, että osallisuuden edistämisen näkökulmasta juuri tuo verkkotaitojen karttuminen ja mahdollisuus verkossa toimimisen tapojen jatkuvaan harjoitteluun on merkittävintä, mitä pystymme toimijoille, ikään kuin tehtävien myötä vähän vahingossa, tarjoamaa. Verkkotaitojen kehittymisen kautta karttuu myös kaikki muu osallisuuden osatekijöiksi tunnistettava: kuulluksi tuleminen, yhteys toisiin, kuulumisen tunne, vuorovaikutus.
Iloiseksi yllätyksekseni epävarmuutta ihmisissä esiin nostavat verkko-olosuhteet eivät ole nousseet ongelmaksi vielä koskaan KENELLEKÄÄN, vaikka juuri mielenterveyden haasteita kokevien ihmisten joukossa verkkotaidot tai niiden puute voivat olla suurin yhteiskunnasta syrjäyttävä tai yhteiskuntaan kiinnittymistä estävä elementti. Etenkin työelämän tai opintojen ulkopuolella vietetyillä vuosilla on usein hintansa, ja se on kallis.
Osallisuuden ytimessä ihminen ja hänen elämänsä
Osallisuuden kokemusta indikoivia näkökulmia on maailmassa paljon. Tutuimpina esim. THL:n osallisuusindikaattorin väittämät, joita moni käyttää juuri osallisuuden kokemusten mittaamiseen. Omaa vapaaehtoistoimintaa ja sen kehittämistä tukevan arvioinnin rakentamista pohtiessani olen pysähtynyt näiden kysymysten ääreen monta kertaa: Mitä itse tarkoitan osallisuudella, jota luulen toimintamme edistävän, ja vastaako tuo käsitys riittävällä tavalla vertaisten kokemaa? Tiedänkö itse mitä heiltä kysyn, kun kausipalautteen aika taas koittaa?
Tämän kauden jälkeen haluaisin kysyä:
– Oletko huomannut, kuinka oma tapasi olla verkkotiimin jäsen on vahvistunut? Että sinulla on ihan oma tapasi osallistua verkkokeskusteluun, ja minä tunnistan sen?
– Muistatko vielä torstai-illan, kun nukuit vahingossa pommiin ja lupaamasi iltavuoro jäi hoitamatta? Kun sait siitä huolimatta osaksesi tiimiltä myötätuntoryöpyn ja tuuraajatkin tilallesi löytyi? Kun sait sohvalta herättyäsi kohdata oman häpeän ja puhua kanssamme siitä?
– Iloitsetko sinäkin mahdollisuudestasi olla olemassa niin, että poissaolosi huomataan? Että elämäntilanteesi äkillisesti muututtua voit kertoa siitä toiselle ihmiselle ja saada myös tukea toisella tavalla etenevän elämäsi suunnitteluun?
– Luotatko sinäkin siihen, että joka päivä sinulla on mahdollisuus tarttua toimeen tai siirtyä sivuun, sillä sitä se vapaaehtoistyö on?