Kansalaisareena sai elokuussa vieraakseen Pakolaisavun kouluttamia vertaisohjaajia. Pakolaisapu kouluttaa vuosittain noin 50–60 vertaisohjaajaa eri organisaatioille, jotka järjestävät kotoutumista tukevaa vertaistoimintaa.
Pakolaisapu on kehittänyt kotoutumista tukevaa vertaistoimintaa menestyksekkäästi jo yli 20 vuotta. Järjestön työssä vertaistoiminta on huomattu tehokkaaksi keinoksi kotoutumisprosessin edistämisessä. Parhaimmillaan se kasvattaa osallistujan positiivista minäkuvaa, lisää tietoa yhteiskunnasta sekä tukee toimimaan aktiivisesti uudessa asuinympäristössä.
Jokaisen vieraamme tausta oli Suomen ulkopuolella, mutta lähes jokainen heistä oli asunut Suomessa jo useita vuosia. Kerroimme vertaisohjaajille Kansalaisareenan vaikuttamistyöstä ja palveluista sekä kuulimme monia hyviä kysymyksiä ja kommentteja muun muassa siitä, mikä kaikki ajatellaan vapaaehtoistoiminnaksi. Vertaisohjaajat pääsivät Kalliolan Setlementtitalossa sijaitsevan Kansalaisareenan toimiston ohella tutustumaan myös Setlementtitalon muihin toimijoihin. Talo ja sen toimijat tarjoavat monenlaisia osallistumisen paikkoja maahan muuttaneille ja monikulttuurisesta toiminnasta kiinnostuneille vapaaehtoisille.
Kävimme vertaisohjaajien kanssa mielenkiintoisen keskustelun auttamisen kulttuurista erilaisissa yhteiskunnissa. Monen maahan muuttaneen kokemus oli, että lähtömaassa vapaaehtoistoiminta ei ole välttämättä kaikille tuttu käsite eikä järjestöjen toiminta ole yhtä kattavaa kuin Suomessa, mutta toisten auttaminen tarpeen tullen on itsestään selvää. Vapaaehtoisten sijaan saatetaan puhua esimerkiksi ’hyväntekijöistä’. Arjessa pieniä tai suurempia auttamisen tilanteita tulee tyypillisesti vastaan niin usein, että jokaisella on mahdollisuus toimia hyväntekijänä.
Eräs vertaisohjaajista kertoi, miten merkittävää vapaaehtoisten tarjoama apu hänelle oli kotoutumisen alkuaikoina noin kymmenen vuotta sitten. ”Ilman vapaaehtoisia en olisi selvinnyt”, hän kiteytti. Kotoutumisen edetessä vapaaehtoisena ja vertaisohjaajana toimimisesta oli tullut hänelle merkittävä yhteiskunnallisen osallistumisen muoto.
Jäimme pohtimaan, miksi suomalaiset osallistuvat tilastollisesti varsin paljon vapaaehtoistoimintaan, mutta silti apua on vaikea pyytää jopa omilta sukulaisilta ja tuttavilta. Avun pyytämisen vaikeutta selitetään usein sillä, että muiden ihmisten uskotaan olevan liian kiireisiä ja kuormittuvan avunpyynnöistä. Avun pyytäminen yhteiskunnan palveluilta tai järjestöiltä on henkisesti helpompaa, koska näillä tahoilla on jo lähtökohtaisesti tavoitteena auttaa.
Entä miten avun tarjoaminen sujuu? Arjessa tulee usein esiin tilanteita, joissa on luontevaa tarjota apua. Vertaisohjaajien kokemus oli kuitenkin, että useimmiten avuntarjoukseen saa Suomessa vastauksen ”Kiitos, mutta pärjään itse”. Suomessa itse pärjäämisen eetos on voimakas, ja sitä odotetaan jo pieniltä lapsilta. Esimerkiksi 1.–2. luokkalaisten oletetaan usein selviytyvän jo koulumatkoista itse. Lapset saavat kehuja silloin, kun he osaavat ja pärjäävät itse ilman aikuisen turvaa. Miten usein kehumme lapsia silloin, kun he pyytävät apua tai ilmaisevat tarvitsevansa turvaa?
Saattaa olla, että teemme toisille karhunpalveluksen torjumalla ystävälliset avuntarjoukset. Mahdollisuus auttaa on elämän merkityksellisenä kokemisen kannalta hyvin tärkeää. Onhan hienoa tuntea olevansa tarpeellinen ja osa jonkin ongelman – vaikka pienenkin – ratkaisua.
Teksti: Marjo Salmela
Kirjoittaja on Kansalaisareenan järjestöpäällikkö.
Lisätietoja Pakolaisavun vertaistoiminnasta: vertaistoiminnan asiantuntija Petri Komulainen, petri.komulainen@pakolaisapu.fi