”Vapaaehtoisuus on timanttista toimintaa” -blogisarjassa julkaistaan Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa vapaaehtoistoiminnan johtamista opiskelevien tekstejä tai videoita vapaaehtoisuudesta.
Työssäni olen havainnut, että jokainen yhdistys ja toimija kilpailevat saadakseen vapaaehtoisia omaan toimintaansa. Jokainen rekrytoi, kouluttaa itse vapaaehtoiset, huoltaa sekä pitää kynsin hampain heistä kiinni. Mutta ei vapaaehtoisia voi omistaa, vai voiko?
Yhteiskunnan muutoksen myötä on entistä vaikeampaa löytää vapaaehtoisia erilaisten yhdistysten pariin, ja liian kovalla ”kalastelulla” tai sitouttamisella karkoitamme ne vähäisetkin kiinnostuneet. Ihmiset pitävät vapaa-aikaansa kultaakin kalliimpana, ja sitä meidän yhdistystoimijoiden tulisi kunnioittaa. Myös valinnanvapaus on tärkeää: missä ja millaista vapaaehtoisuutta kukin meistä on valmis tekemään.
Toimin itse tällä hetkellä vapaaehtoistoiminnan kehittämisen puolella, ja lähdin pohtimaan tätä oman vapaaehtoisuuden kautta. Minä olen tehnyt hyvin erilaisia vapaaehtoistehtäviä ja hyvin vaihtelevalla aikataululla, mutta huomasin kuitenkin niissä yhdistävän tekijän. Teen oman aikatauluni sekä mieltymykseni mukaan, ja haluan myös hyvänolon tunteen tekemästäni. Olen toiminut usean vuoden ajan vapaaehtoisena lähialueen koulun kannatusryhmässä, ja sieltä säännöllisen epäsäännöllisesti lähestytään sähköpostilla tarjolla olevista vapaaehtoishommista. Olen voinut valita itselleni sopivat ja mielenkiintoisimmat mm. konsertit. Välillä olen ollut hyvinkin hiljaa enkä ole pitkään aikaan osallistunut mihinkään, eikä minua kukaan siitä soimaa eikä hätyyttele. Tämä mahdollistaa todellakin vapaaehtoisuuden toteutumisen. Juuri tämä on saanut minut pysymään porukan mukana vuodesta toiseen.
Työssäni yksi tärkeä tavoitteeni on olla kehittämässä alueemme vapaaehtoistoimintaa ja minulle on herännyt ajatus yhteisten vapaaehtoisten mallin kehittämisestä. Olen tätä ajatusta jakanut muutamille yhdistystoimijoille, ja saanut mielenkiinnon heräämään. Mutta kääntöpuolella on myös näkyvillä oleva vastarinta yhteistyötä vastaan. Miksi? Koetaanko epävarmuutta vapaaehtoisten riittämisestä juuri minun/meidän yhdistykseen? Vai halutaanko vapaaehtoiset omistaa, etteivät he karkaa naapuriyhdistykseen? Voiko tämä olla kateutta vai sitä kuuluista muutosvastarintaa?
Vapaaehtoisuudesta ja sen malleista puhutaan tänä päivänä valtakunnan tasolla, ja uusia ideoita etsitään. Mutta miksi kaikkien täytyy etsiä omia vapaaehtoisia juuri meidän yhdistykselle? Vaihtoehtona olisi jakaa kouluttautuminen, tehtävät, vastuut sekä kustannukset yhdessä, yhteisten vapaaehtoisten hyväksi. Koemmeko yhteistyön vapaaehtoisuudessa mahdottomaksi, uhkana vai olisiko yhteistyö pienten yhdistysten sekä vapaaehtoisten voimavarana vapaaehtoisuudessa?
Teksti: Minna Takkunen
Kirjoittaja opiskelee vapaaehtoistoiminnan johtamista Humanistisen ammattikorkeakoulun avoimessa ammattikorkeakoulussa.