Nykyisten ja tulevien sukupolvien hyvinvointi vaatii selviämistä kriiseistä, mutta miten kriisinkestävyys rakentuu paikallistasolla? Miten paikallinen kansalaistoiminta voisi kukoistaa myös kriisinkestävyyden tuottajana?, kysyvät tutkijat Pasi Mäenpää, Maija Faehnle ja Henrietta Grönlund.
Tutkimme Suomen ympäristökeskuksen ja Helsingin yliopiston yhteistyönä sitä, miten paikallinen kansalaistoiminta luo yhteiskunnan resilienssiä eli kriisinkestävyyttä ja siihen kuuluvaa muutoskyvykkyyttä. Tutkimuksemme täydentää Kansalaisareenan Kohti tulevaa -hankkeen pohdintaa pitkäjänteisestä hyvinvoinnista paikallisuuden näkökulmasta.
Teimme alkuvuonna 2024 kaksi valtakunnallista kyselyä, yhden kansalaistoimijoille ja toisen viranhaltijoille. Kyselyyn vastasi 491 kansalaistoimijaa. Edustettuina olivat esimerkiksi isot kansalaisjärjestöt, pienet paikallisyhdistykset ja kevyesti järjestäytyneet ryhmät. Viranhaltijoille suunnattuun kyselyyn tuli 190 vastausta.
Luottamus kansalaistoimintaan laajaa
Lähes kaikki kyselyyn vastanneet kansalaistoimijat olivat verkottuneita muiden organisaatioiden kanssa, itsekseen toimi harva. Melkein yhtä laajasti omattiin nopeat viestintäkanavat ja arvioitiin pystyttävän tehokkaaseen toimintaan tarvittaessa. Kansalaisyhteiskunnan kriisivalmiuden perusta näyttää siis hyvältä!
Hyvä uutinen on myös, että kansalaistoimijoiden ja viranhaltijoiden käsitykset kansalaistoiminnan merkityksestä kriiseissä olivat aika yhtenevät. Molemmissa ryhmissä noin kolme neljästä piti kansalaistoimijoiden roolia keskeisenä häiriöihin varautumisessa. Kansalaistoimijoiden parissa myös ajateltiin laajasti, että omalla toiminta-alueella ihmiset luottavat sekä viranomaisiin että kansalaistoimijoihin. Tämä on tärkeää, koska Suomen kokonaisturvallisuus perustuu viranomaisten, yritysten ja kansalaistoimijoiden väliseen yhteistyöhön.
Paikallistasolla laaja vaihtelu kriisivalmiudessa
Niin kansalaistoimijat kuin viranomaisetkin uskoivat, että turvallisuuteen keskittyneet ja ylipäätään isot järjestöt ovat hyvässä valmiudessa. Sen sijaan paikallistasolla esimerkiksi pienistä kyläyhdistyksistä löytyi kolmen kerroksen väkeä. Yksillä toimintavalmius oli hallussa, toisillakin suurin piirtein mutta kolmannet kokivat sen olevan heikolla tolalla.
Parhaimmillaan kansalaistoimijan tilanne oli tällainen: “Yhteisön jäsenistä on nimetty ns. kaupungin häiriöyhteyshenkilö. Turvallisuussuunnitelma on tehty. Alueella järjestetään EA-koulutusta ym. Yhteisöllä on monikanavaista viestintää.”
Tästä voidaan muualla ottaa mallia. Haastavampaa on yhteisössä, jossa on “nelihenkinen hallitus, josta yksi jäsen on 87-vuotias, yksi aivokuntoutuja ja kaksi 60-vuotiasta täti-ihmistä… Ei paljon toimintakykyä ole.”
Viranomaiset tarvitsevat kansalaistoimijoiden tietoa
Viranomainen, sen paremmin kuin hädänalainen toimija, ei siis voi luottaa paikallistoimijoiden kykyyn toimia ilman tarkempia tietoja tästä kyvystä. Tarvitaan esimerkiksi parempaa ymmärrystä toiminnan tarpeista ja mahdollisuuksista kussakin paikassa. Sitä saadaan aikaan sekä säännöllisellä vuoropuhelulla että paikkatietojärjestelmiä kehittämällä, vaikkapa joukkoistaen, kuten Maija Nikkanen tuoreessa väitöskirjassaan ehdottaa. Paikallisesti viisaampi tieto voisi parantaa myös viranomaisten “varautumismielikuvitusta”, jota puolestaan äskettäin väitellyt Helmi Räisänen peräänkuuluttaa.
Tutkimusten mukaan kriisitilanteissa paikallisilla on yleensä paras tieto paikkakuntansa tilanteesta, mutta osa yksilökohtaisista haavoittuvuuksista kuten terveyspulmista on tietysti vain viranomaisten takana. Naapurin ikä tai huonojalkaisuus näkyy päälle mutta diabetes tai astma ei.
Tässä on esimerkki siitä, että tarvitaan luovuutta, jotta viranomaistietoa ja paikallistietoa voidaan yhdistää kriisitoiminnan tehostamiseksi. Kyselyn pohjalta näyttää, että yhdistämisessä on pohdittavaa, esimerkiksi luonnonympäristön puolustamisen kehittämisessä.
Moni toivoi yhteistyön tiivistämistä
Voi sanoa Suomen kokonaisturvallisuusmallin onnistuneen kansalaistoiminnan merkityksen hyvin laajassa tunnustamisessa. Parantamista voi olla kansalaistoiminnan roolin asemoinnissa osaksi viranomaistoimintaa sekä kansalaistoiminnan moninaisuuden, epäjatkuvuuden ja purskeisuuden käsittelyssä.
Kyselyn avovastauksista näkee, että sana ‘kansalaistoiminta’ ymmärrettiin eri tavoin. Se voi tarkoittaa viranomaistoiminnan sopimuspohjaisena jatkeena toimivia isoja järjestöjä kuten SPR:ää, vapaapalokuntia, VAPEPA:a ja Meripelastusseuraa sekä seurakuntia, tai sitten yhdistystoimintaa yleensä, taikka myös vapaampia neljännen sektorin ja spontaanien vapaaehtoisten porukoita. Joka tapauksessa tiiviimpää yhteistyötä haluttiin molemmin puolin, eli ei vetäytymistä omaan lokeroon, vaikka työnjako haluttiinkin pitää selvänä.
EErään kyselyyn vastanneen virkahenkilön sanoin, “Viranomaistoiminta on selkäranka, mutta kansalaiset muodostavat kriisitoiminnan perälaudan, joka mahdollistaa ripeät toimet.” Toisaalta, mitä spontaanimpaa toiminta on, sitä vaikeampi sitä on nivoa osaksi valmiutta, koska se vaihtelee alueittain ja ajassa.
Kohti suosituksia – tule mukaan tulkitsemaan tuloksia!
Mitä tuloksistamme pitäisi päätellä? Kenen pitäisi tehdä ja mitä, jotta paikallinen kansalaistoiminta tuottaisi hyvinvointia ja resilienssiä jatkossakin? Dialogitilaisuudessa 4.10.24 kerromme kyselyn ja myös tapaustutkimustemme tuloksista – tule mukaan tulkitsemaan niitä ja jalostamaan viestejä suositusten muodostamisen pohjaksi! Tilaisuus on suunnattu kansalaistoimijoille ja julkisen hallinnon edustajille, myös tutkijat ja muut kiinnostuneet ovat tervetulleita. Ilmoittaudu tästä 27.9. mennessä.
Blogi on muokattu Tieto käyttöön -sivulla 6.9.2024 julkaistusta blogista “Onko naapuri paras turvasi?” .
Kirjoittajat: Pasi Mäenpää (Helsingin yliopisto), Maija Faehnle (Suomen ympäristökeskus), tutkimustiimissä myös Henrietta Grönlund (Helsingin yliopisto) ja Kati Pitkänen (Suomen ympäristökeskus).