Sote-järjestöihin kohdistuvat leikkaukset ovat nostaneet aiheellisen huolen hyvinvoinnin tulevaisuudesta. Julkisessa keskustelussa auttaminen kehystyy kuitenkin yhä ensisijaisesti palkattujen ammattilaisten työnä ja julkisen rahoituksen kautta tuotettuna toimintana.
Tämä paljastaa syvemmän ajattelutavan vinoutuman: Suomessa pidämme kiinni hyvinvointivaltiosta, vaikka tulevaisuuden kestävyys edellyttäisi hyvinvointiyhteiskuntaa.
Hyvinvointivaltiomallissa valtio ja julkiset rakenteet nähdään hyvinvoinnin pääasiallisina tuottajina. Hyvinvointiyhteiskunnassa vastuu ja mahdollisuus jakautuvat laajemmalle – järjestöille, yhteisöille ja kansalaisille itselleen. Valtio turvaa perustan, mutta hyvinvointi syntyy ihmisten välillä.
Kansalaisyhteiskunta on se alusta, josta aito ja pyyteetön vapaaehtoistoiminta kumpuaa. Ihmisissä on sisäänrakennettu halu auttaa toisiaan, osallistua yhteiseen hyvään ja kantaa vastuuta lähiyhteisöistään. Tämä halu ei synny rahoitusohjelmista eikä ohjeistuksista – se on inhimillisen yhteiselämän perusvoima.
Juuri siksi hyvinvointivaltio on paradoksaalisesti myös uhka kansalaisyhteiskunnalle. Kun auttaminen institutionalisoidaan rakenteiksi, prosesseiksi ja budjettiriveiksi, vaarana on, että se vie tilaa, happea ja kasvumahdollisuuksia ihmisten omaehtoiselta toiminnalta. Vapaaehtoisuus muuttuu helposti järjestelmän liitteeksi sen sijaan, että se olisi itsenäinen, elävä ja kestävä voima.
Monet aikamme sitkeimmistä ongelmista eivät ratkea ensisijaisesti palveluprosesseilla: yksinäisyys, osattomuus, syrjäytyminen, arjen kuormitus, ikäihmisten pärjääminen tai nuorten tuen tarve ovat ilmiöitä, joissa ratkaisevaa on kohtaaminen, luottamus ja jatkuva rinnalla kulkeminen.
Juuri tässä vapaaehtoistoiminnan vaikutus on korvaamaton.
Vapaaehtoiset:
- rakentavat pysyviä ihmissuhteita
- ehkäisevät ongelmien kasaantumista ennen kuin niistä tulee raskaita palvelutarpeita
- vahvistavat osallisuutta ja merkityksellisyyttä
- luovat yhteisöihin turvaa ja luottamusta
- vähentävät yksinäisyyttä, joka on yksi aikamme vakavimmista hyvinvointiriskeistä
Nämä vaikutukset heijastuvat pitkälle: mielenterveyteen, toimintakykyyn, koulutuspolkuihin, työelämään ja yhteiskunnalliseen luottamukseen.
Kyse ei ole palvelujen korvaamisesta, vaan hyvinvoinnin juurisyiden vahvistamisesta.
Kun auttaminen sidotaan liiaksi palkkatyöhön ja rahoitusrakenteisiin, syntyy hauras malli. Budjettipaineiden kasvaessa hyvinvointi näyttäytyy suoraan leikattavana menona. Samalla kansalaisten oma toimijuus jää sivurooliin, ikään kuin hyvinvointi olisi jotakin, jota järjestelmä tuottaa ihmisille.
Todellisuudessa hyvinvointi syntyy yhteisöissä.
Hyvinvointiyhteiskunta on kriisinkestävämpi kuin hyvinvointivaltio yksin. Kun vastuu ja kyky auttaa ovat hajautuneet, yhteiskunta joustaa muutoksissa. Ihmiset eivät jää odottamaan järjestelmää, vaan toimivat toistensa tukena.
Valtion tehtävä ei ole vetäytyä. Sen tehtävä on mahdollistaa: luoda vakaat puitteet, tukea toimintaa ja turvata heikoimmassa asemassa olevat. Mutta hyvinvoinnin omistajuus kuuluu koko yhteiskunnalle.
Jos pidämme kiinni ajattelusta, jossa auttaminen on ensisijaisesti rakenteita ja rahoitusta, rakennamme yhä kalliimpaa ja samalla hauraampaa järjestelmää.
Jos taas annamme kansalaisyhteiskunnalle tilaa hengittää, kasvaa ja toimia omalla voimallaan, rakennamme inhimillisempää, kestävämpää ja vaikuttavampaa Suomea.
Hyvinvointi ei ole vain palvelu. Se on ihmisten välinen teko.
On aika siirtää katse hyvinvointivaltiosta kohti hyvinvointiyhteiskuntaa.
Kirjoittajat: Kansalaisareenan hallituksen jäsen Kimmo Järvikangas ja puheenjohtaja Tarja Jalli.