Susanne ”Usi” Riikonen joutui peräänajokolariin elokuun loppupuolella vuonna 2002.
– Olin pysähtyneenä suojatien eteen jalankulkijan ylittäessä katua. Olin jo lähdössä liikkeelle ja kurottauduin vaihdekepin puoleen, kun perääni ajoi 40–50 kilometrin tuntivauhtia ajanut auto. Katsoin samalla vasemmalle, että eihän kukaan enää ylitä suojatietä, jolloin kääntyneenä ollut pääni retkahti ensiksi eteen ja sitten taakse. Yrittäessään viime hetkellä väistää, ajoneuvooni törmännyt auto pomppasi penkkaan ja kierähti sieltä autoni kylkeen. Silloin pääni retkahteli sivusuunnassa ja siinä vaiheessa niskastani kuului voimakas napsahdus.
Auto ei juurikaan kolarista kärsinyt ja kun poliisi oli käynyt onnettomuuspaikan tutkimassa ja osapuolia kuulemassa, jatkoivat kaikki matkaa. Noin kaksi tuntia kolarin jälkeen alkoivat infernaaliset kivut.
– Elämästäni pyyhkiytyi tuon jälkeen pois puolisen vuotta. Ainoa selkeä muistikuvani on kummityttöni syntymä, sillä olin mukana synnytyksessä. Muutoin tuosta puolivuotisesta nousee mieleen vain väläyksiä jatkuvasta kivusta, pahoinvoinnista ja vessan lattialla huonovointisena makaamisesta.
Kolarista alkoi sairausloma, joka jatkui vuodesta toiseen päättyen aikanaan sairauseläkkeeseen – joskin varsinaiseen diagnoosiin meni aikaa kuusi vuotta.
– Tuohon saakka diagnoosinani oli muun muassa epätyypilliset vaihdevuodet – olin siis tuolloin vielä varsin nuori – mielialahäiriö, syömishäiriö ja mahdollinen niskan retkahdusvamma. Olen ollut nuoresta saakka varsin innokas tekemään vapaaehtoistyötä, ja ”rättäripiireissä” tapasin henkilön, joka veti tuolloin Joensuussa aivovammaisille ihmisille suunnattua vertaistukiryhmää. Kolaristani ja oireistani kuullessaan hän kysyi, että oletko koskaan ajatellut, että sinulla olisi aivovamma.
Usi ei ollut moista ajatellut, sillä vaikka hän oli ammatiltaan fysioterapeutti, eivät aivovamma-asiat olleet hänelle tuttuja. Hän lähti mukaan vertaistukiryhmään. Usi kuvailee, että muiden aivovamman saaneiden tapaaminen herätti hänet epätietoisuuden kuplasta. Ensimmäistä kertaa hän tapasi ihmisiä, jotka olivat myös olleet kolarissa tai muulla tavoin kolhineet päänsä ja joilla oli ihan samanlaisia haasteita elämässä. Aivovammayhdistyksen vapaaehtoisia tavattuaan hän myös osasi vaatia tutkimuksiin ja kuntoutukseen pääsyä, joiden myötä oikea diagnoosi löytyikin.
Voimaa vertaisuudesta
Kuntoutuskeskuksessa todettiin aivovamman ja niskan retkahdusvamman jälkitila.
– En tiedä, mihin olisin joutunut, ellen olisi tavannut aivovammayhdistyksen vapaaehtoisia ja päässyt mukaan vertaistuen piiriin. Enkä halua ajatella sitäkään, missä olisin nyt ilman oikeaa diagnoosia ja sen myötä saamaani kuntoutusta ja apuvälineitä.
Pari vuotta vertaistukiryhmässä rivijäsenenä toimittuaan ryhmän silloinen vetäjä kertoi jäävänsä pois toiminnasta ja ehdotti, että Usi ottaisi vetovastuun. Sen hän myös teki.
– Olen aloittanut vapaaehtoistyöni 14-vuotiaana luonnonsuojelun kautta. Näin silloin Sipoon saaristossa kalan, joka oli juuttunut juomatölkin avausrenkaaseen. Ajattelin, että eihän näin voi olla. Kun Sipoon Löparön saarelle suunniteltiin ydinvoimaa, kahlitsin itseni ensimmäistä kertaa kettingillä puuhun kiinni. Olen myös ollut mukana kiipeämässä Lepakon ikkunasta vuonna 1979. Oma vapaaehtoistyöni heräsi Koijärviaktiivien jälkimainingeissa. Seuraavaksi löysin vapaaehtoistyökentäkseni musiikin. Edelleen teen teatteria, musiikkia ja improvisaatiota monella rintamalla. Uusimpana olen aloittanut koko Itä-Suomen aivovammayhdistyksen puheenjohtajana sen lisäksi, että vedän tänäkin päivänä Joensuussa toimivaa vertaistukiryhmää.
Jaksamista ja uskoa tulevaan Usi on saanut – ja saa – aivovammayhdistyksen vapaaehtoisilta. Hän tapasi vapaaehtoistyössä muita samassa tilanteessa olevia ja sai voimaa jatkaa.
– Näin, että on muitakin, jotka ovat tuskailleet samojen asioiden parissa ja selvinneet hengissä. Vertaistukiryhmässä sain paitsi uskoa huomiseen, myös ihan konkreettista tietoa, kuten mistä apua ja kuntoutusta saa, mitkä ovat vammaisen ihmisen oikeudet, mitä yhdenvertaisuuslaki takaa, mistä saa oikeusapua ja voiko joku auttaa kaikkien niiden lomakkeiden täyttämisessä, joita täytettäväksi tulee.
Pari sanaa aivovammasta
Aivovamma on tapaturman aiheuttama aivokudoksen vaurio, joka syntyy päähän kohdistuvasta iskusta, liike-energiasta tai päähän tunkeutuvasta vierasesineestä. Aivovammoja syntyy eniten putoamisten ja kaatumisten seurauksena (60 %), liikenneonnettomuuksissa (20 %), pahoinpitelyissä (5–10 %), urheilussa (2–9 %), vapaa-ajan tapaturmissa tai sekalaisista syistä.
Aivovamman aiheuttaa siis aina jonkinlainen onnettomuus. Aivovamman eli tapaturmaisen aivovaurion saa Suomessa vuosittain arviolta 15 000−20 000 ihmistä ja sen jälkitilan oireita on noin 100 000 henkilöllä. Jälkitilalla tarkoitetaan tapaturman välittömien vaikutusten paranemisen jälkeen ilmeneviä pitkäaikaisia tai pysyviä muutoksia.
Aivovamman lievimmän muodon, eli kansanomaisesti aivotärähdyksen, saaneista valtaosa toipuu oireettomaksi. Mitä vakavammasta vammasta on kyse, sitä todennäköisemmin siitä jää pysyviä oireita.
– Erityisiin riskiryhmiin ovat perinteisesti kuuluneet yli 18–25-vuotiaat miehet, mutta nyt yli 70-vuotiaat ovat nousseet toiseksi riskiryhmäksi.
Aivovammaliittoon kuuluvilla yhdistyksillä on toimintaa noin 30:llä paikkakunnalla eri puolilla Suomea. Aivovammaliitto on aivovammautuneiden ihmisten ja heidän läheistensä etujärjestö, jonka tarkoituksena on edistää aivovammaisten henkilöiden suoriutumista yhteiskunnassa itsenäisesti ja yhdenvertaisina. Vuonna 1992 perustetun Aivovammaliiton toimintaan kuuluu oleellisesti neuvonta, ohjaus ja vertaistuki, tiedottaminen ja koulutus, sopeutumisvalmennuskurssit, vaikuttaminen, yhteistyö ja yhdistystoiminnan tukeminen. Valtaosa käytännön toiminnasta tapahtuu eri puolella Suomea toimivissa paikallisissa yhdistyksissä ja toimintaryhmissä.
– Olemme Kansalaisareenan jäsen, koska saamme vapaaehtois- ja vertaistoimintaamme Kansalaisareenasta tukea ja tietoa. Järjestömme työntekijät saavat valikkoverkoston kautta koulutusta ja materiaaleja omaan työhönsä. Kansalaisareenan nettisivuilla olevista tietopankeista saavat myös yhdistystemme jäsenet tietoa ja työkaluja koko vapaaehtoistoiminnan osa-alueilta, tiivistää liiton toiminnanjohtaja Anne Porthén.
Teksti: Pia Warvas