Vapaaehtoistoiminta, tuo yhteiskunnallisesti miljardeja euroja säästävä osallisuuden ja yhteisöllisyyden rakentaja, on saapunut elämääni pikkuhiljaa vuosien saatossa ja vähän yllättäen kolmella eri tasolla: julkisella puolella sote-alan ammattilaisena työskennellessäni etsin järjestöjen kautta vapaaehtoisia yksinäisille ja ikääntyneille asiakkailleni, siviilielämässäni olen toiminut vapaaehtoisena ystävänä ikäihmiselle, ja nykyisessä pestissäni STEA-rahoitteisen hankkeen koordinaattorina ovat vapaaehtoistoiminnan koordinointi ja kehittäminen osa työtäni.
Yhteistyötä yli rajojen
Helsingin kaupungin fysioterapeuttina mietin, miten sairaudesta toipuvien asiakkaitteni kuntoutuksessa saavutettu toimintakyky pysyisi yllä kotiutumisen jälkeen. Kun asiakasta arvelutti lähteä ulos tai vanhaan harrastuspiiriin ei enää päässyt, moni oli vaarassa jumiutua pieniin neliöihinsä ja menettää siten fysioterapiassa saavutetun toimintakykynsä. Näissä tilanteissa järjestöjen vapaaehtoistoiminta on ollut kullanarvoista, sillä monen elämänlaatu ja toimijuus vahvistui järjestöjen välittämien ja tukemien vapaaehtoisten avulla. Erityistaitoja vapaaehtoiselta ei vaadittu, yleensä riitti, että toipuva yksinäinen sai henkistä tukea, kuulevan korvan ja kohtaavan katseen. Asiakkaan polku aktiivisena toimijana sai jatkua. Entä jos rahoitus vapaaehtoistoimintaa tuottavilta järjestöiltä vedetään pois: kuka silloin kohtaa näitä ikääntyneitä ja kuinka paljon heikentyvä toimintakyky ja mielen hyvinvointia vahingoittava yksinäisyys alkaa kuormittaa julkisia sote-palveluita?
Vapaaehtoisena
Opiskellessani muutamia vuosia sitten sattui somessa silmiini Mereon (nykyisin Suvanto ry) ilmoitus, joka pysähdytti. Järjestö haki lähelläni asuvalle ikääntyneelle rouvalle vapaaehtoista juttukaveriksi ja ystäväksi. Yksinäisyys ja alakulo olivat hiipineet tämän elämään puolison menehdyttyä äkillisesti. Vaikka olinkin kuvitellut vaihtavani alaa pois sote-maailmasta, vanha veri veti tueksi tarvitsevalle – ihmiseksi ihmiselle. Tämä ystävyys jatkuu yhä, vaikka järjestön hanke ja sen myötä tuki vapaaehtoiselle päättyikin. Olen usein miettinyt vaihtoehtoista skenaariota: millaiseksi mummoystäväni elämä olisi kutistunut ilman lähes viikoittaisia höpöttelytreffejämme ja kannustusta ulkoiluun lähimetsässä? Kävisikö hän yhä pihapiirissä tervehtimässä oravia ja pitämässä jöötä talon vesseleille? Epäilen vahvasti.
Vapaaehtoistoiminta kehittyy
Omakotisäätiön Senioritoiminnan Mielen voimavaroja luonnosta -hanke tekee etsivää vanhustyötä ja tukee yksinäisyyttä ja/tai mielialan laskua kokevia ikääntyneitä luontolähtöisin keinoin. Samalla kehitämme myös luontolähtöistä vapaaehtoistoimintaa. Jaan vapaaehtoistoiminnan koordinoinnin ja kehittämisen paitsi työparini, myös koko senioritoiminnan tiimin kanssa. Moniammatillisessa ja kokeneessa tiimissä jaetaan tietoa, kokemusta ja ideoita, sillä vapaaehtoistoiminta vaatii aktiivista kehittämistä ja ammattitaitoa. Yhdessä taklataan haasteita, mietitään vapaaehtoisten koulutustarpeita ja järjestetään koulutuksia itse tai yhdessä Välittäjät-verkoston (Helsingin kaupunki ja järjestöt) kanssa. Yhteistyössä on voimaa eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin.
Laadukas vapaaehtoistoiminnan koordinointi vaatii järjestötoimijalta asiakkaan osalta kiireetöntä kohtaamista, hänen yksilöllisten tarpeidensa tunnistamista ja itsemääräämisoikeutensa kunnioittamista. Vapaaehtoisen osalta taas ammattilaiselta tulee löytyä tilannetajua ja herkkyyttä ohjata vapaaehtoista usein haastavissakin elämäntilanteissa olevien asiakkaiden kanssa toimiessa.
Järjestöjen vapaaehtoistoiminnan parissa työskentelevä on kuin silta asiakkaan ja vapaaehtoisen välillä, henkilökemioiden tunnustelija ja matalalla kynnyksellä lähestyttävä tukija. Tämä kaikki vaatii resursseja ja pitkäjänteistä työskentelyä. Tällä hetkellä hallituksen suunnittelemat leikkaukset järjestöjen rahoituksiin luovat kuitenkin varjon myös vapaaehtoistoiminnan ylle. Vapaaehtoisten mielessä saattaa pyöriä uhka taustatuen loppumisesta, mikä voi vaikeuttaa sitoutumista toimintaan. Pärjäänköhän ilman taustajärjestön tukea ja apua? Järjestötoimijana joutuu jo vähän miettimään, miten alkaneita suhteita asiakkaan ja vapaaehtoisen välillä tulisi tukea niin vahvoiksi, että ne jäisivät elämään ilman mahdollista taustatukeakin.
Pyrin antamaan vapaaehtoisille yhä enemmän tietoa julkisen puolen mahdollisuudesta auttaa, jos tuettavan vanhuksen elämässä tapahtuu muutosta huonompaan. Ja tietenkin vapaaehtoisen kouluttamiseen ja pärjäävyyden vahvistumiseen joutuu kiinnittämään huomioita yhä tietoisemmin. Niin tai näin, lienee päivänselvää, että järjestöjen hankerahoitusten karsiminen lisää painetta jo entuudestaan kuormittuneelle sote-sektorille. Eli mistä tässä oikeastaan ollaankaan säästämässä?
Kirjoittaja Anne Rauma toimii koordinaattorina Omakotisäätiön Senioritoiminnan Mielen voimavaroja luonnosta -hankkeessa (STEA 2024-26). Hanke pyrkii tavoittamaan yksinäisyyttä ja mielialan laskua kokevia helsinkiläisiä ikäihmisiä etsivän vanhustyön keinoin, sekä tukemaan osallisuutta ja mielen hyvinvointia luontolähtöisesti.